Minun talvisotani
10.03.2010 11:15
Toini Pelkonen
Kotini oli Kannaksella, matkaa rajalle noin 40 kilometriä. Olin saanut lottakomennuksen lokakuun 7. päivänä naapurikylän puhelinkeskukseen. Vapaavuoroillani ajelin kotiin tuon yhdeksän kilometrin matkan.
Torstaina 30.11. olin taas kotona. Reserviläisiä oli ollut majoitettu koko syksyn, edellisenä päivänä olimme siivonneet kodin talvikuntoon. Tilanteeseen oli kuin totuttu, ei uskottu sotaan. Aamulla alkoi rajalta kuulua hirveä jyly, noin klo 9.00 veljeni juoksi ulkoa, ”Katso ryssän kone putoaa”. Sitäkin luulin leikiksi, kunnes näin omin silmin, miten se häipyi männikköön. Sotilaat olivat pudottaneet sen kivääreilllä, matkaa meiltä paikalle oli noin 2–3 kilometriä. Kohta kuulimme tiedon radiosta.
Vähäinen lumi peitti maan, lähdin ajelemaan työpaikalleni. Kenelläkään ei ollut paniikkia, kukaan ei tietänyt mitä seuraavat päivät tuovat tullessansa. Keskuksessa sai siepattua vähän tietoja tilanteesta, mutta yleensä ne olivat ”salakielellä”, ettei tavallinen viestilotta niitä ymmärtänyt.
Perjantaina sodan äänet lähenivät, koneita oli jatkuvasti ilmassa. Kävin taas kotona, äiti kehoitti pakkaaman tavaroitani. Vein ullakolle piiloon, sotahan kestää vain muutaman päivän. Lauantaina tuli puhelinsanoma, kotikyläni oltava tyhjä klo 17.00. sain luvan lähteä kotiväkeni hyvästelemään, naapurin isäntä tarjosi alkumatkasta hevoskyytiä. Tie kulki korkealla mäellä, koko rajanpuoleinen taivas leiskuin tulenpunaisena. Kotiväkeni oli lähtenyt. Tupa oli juhlakunnossa, matot lattialla, valkea liina pöydällä ja kotoiset lauantai-illan tuoksut vastaanottamassa tulija. Kotiväkeni löysin asemalta, siellä h pimeässä ja kylmässä saivat odottaa junaa aamuyöhön klo 3.00.
Sunnuntaina pakkailimme. Isä oli yöllä vartiossa is-joukoissa, kotiin palattuaan herätti minut ja kertoi kuulleensa, että linjat eivät kestä, omat joukkomme ovat jo ylittäneet Suvannon. yhdessä katsoimme eteläisen taivaan tulimerta, kaksi kohtaa leiskui muita korkeammalle, isä sanoi ”Lienevät kirkot” ja kohta lisäsi ”Missähän ovat äiti ja pojat”
Aamulla ajelin taas keskukseen, olin työvuorossa muutaman tunnin, tuli käsky ajamaan kotikylän karjaa. Olin nähnyt näinä päivinä ihmisen kärsimyksen, eläinten tuska ja mylviminen oli hirveää kuultavaa talviyössä.
Seuraavana päivänä lähtivät evakkoon keskuksen talon väki ja karja. Nyt tulivat karjalaumat, toiset ilman paimenia. Niitä ajoimme yöksi navettaan ja yritimme lypsää. Sotapoliisit toivat kolme vanhusta, jotka olivat unohtuneet mökkeihinsä. He olivat ihan sekavia. Yhdenkin mummon mökin seinää ja kattoa olivat sirpaleet repineet. Hän ei tietänyt sodasta, luuli kylän poikien kivittävän mökkiään. ”Käi täki sissää ja rukoilin”. Heitä hoivailimme pari päivää. Isäni oli työvelvollisena, meni tiistaina hakemaan viljoja. Yön aikana oli koti tyhjennetty. Suomalaiset sotilaat etsivät sotasaalista, kauniista kengistäni oli vain muistot jäljellä.
Itsenäisyyspäivän aamuna saimme vieraiksi kotiseudun poikia. He tulivat lepäämään kyläämme. Olivat räsyisiä ja likaisia, ottivat rajalla vastaan vieraan mahtavan ylivoiman. Moni polttanut kotinsa tai kaveri kaatunut viereltä.
Lottien lisäksi keskuksessa oli kymmenisen vikapartio- ja vartiomiestä. Talonväki oli huolehtinut ruokailustamme, meidän lottien avustamina. Nyt olimme toisen päivän työvuorossa, toisen keittiössä. Mitään vapaapäiviä ei ollut. Päivällä ei saanut pitää tulta hellassa, keittiövuorolla heräsimme noin klo 5.00. Lämmitimme uunin, laitoimme päivän ruoan ja samalla miehille aamupalan.
Ruokaa oli paljon, miehet etsivät lisää talojen kellareista, kanoja ja porsaita navetoista. Ruokailu oli noin kello 11.00, ruoka pysyi uunissa kuumana, samoin tiskivedet ja meidän lottien salainen päiväkahvi! Illalla hämärän tultua laitoimme toisen aterian ja vielä oli iltatee. Miehillä ei ollut vakituista pyykinvaihtoa, työteliäin lotistamme pesi pyykit saunalla pilvisenä päivänä. Ainakin jouluaattona hän antoi kaikille puhtaat alusvaatteet. Olimme toisetkin lotat vähän apuna pyykkiä kunnostamassa.
Keskus oli 25 linjan keskus, joskus öisin joukkojen siirtojen aikana hyvinkin vilkas. Lähellä oli Iv-asema, se työllisti päivällä. Ilmavaaran takia miehet rakensivat korsun ja siirryimme sinne vuoden vaihteessa. Nyt nukuimme joka toisen yön korsussa, kaksi lottaa ja kaksi vartiomiestä. Toinen lotista nukkui, toinen istui keskuksessa, miehet nukkuivat. Olimme jalat vastatusten. Vaatteita ei kukaan riisunut. Miehien vai lottien kunniaksi lienee sanottava, ei ollut lähentelyä tai sopimatonta käytöstä.
Keittiövuorolla jäi päivällä vapaa-aikaa, usein hiihtelin järven yli kotikylään. Usein siellä oli majoitusta, sotilaita lepäämässä. Jouduin kerran kuulusteluihinkin, epäilivät vakoilijaksi. Se oli toisen divisioonan aluetta, eikä ollut minkäänlaista lupalappua, eikä tunnussanaa. Kerran taas olin Pohjanmaan pojan kanssa, tupa oli täynnä savua, savupiipusta olisi näkynyt savu, pitivät ovea auki. Kirjeitäni oli jäänyt kotiin, ne oli nastoilla laitettu pöytään kiinni kaikkien luettavaksi. Poika sanoi heti rekeen käytyämme: ”Kuinka te tämän kestätte, me pohjalaiset emme kestäisi.”
Kirjeenvaihto oli hyvä vapaa-ajan täyttäjä. Osattiin kirjoittaa kirjeitä. Niitä selaillessa huomaa, miten jokainen luotti Jumalaan, rukouksen ja oikeuden voimaan. Eikä pieniltä romansseiltakaan säästytty, mutta miten ne olivatkaan kauniita ja viattomia!
Lomalle pääsin helmikuussa Pohjanmaalle. Komppanian päällikkö oli samanaikaisesti lomalla ja huolehti minusta kuin hyvä isä tyttärestään. Näin nyt evakon elämän ja mielelläni lähdin kymmenen vuorokauden kuluttua rakkaalle Kannakselleni.
Tuli maaliskuun 12 päivä, päivä oli pilvinen. Sanoin lähteväni käymään kotona. Kotikyläni lotta sanoi, mennään huomenna. Oli kuin jokin pakotus tai käsky, on mentävä tänään. Keskuspäällikkö sanoi lähtevänsä kaveriksi. Nyt oli kylä tyhjä ja koti kylmä. Konekivääri oli ampunut katon seulaksi, mitään ei ollut mukaan otettavaksi. Hiljaisina suljimme ovet. Hiihdimme kylän korkeimmalle mäelle, kerroin lakeuksien pojalle tästä mahtavasta näköalasta kirkkaana kesäpäivänä. En tietänyt, että otan elämäni viimeisen kuperkeikan siinä suuressa mäessä sinä päivänä.
Toisella rannalla oli vikapartiopoika odottamassa hyvin totisena ja sanoi.” Vänrikkiä kysytty esikunnasta koko aamu, lotilla hälytys, tunti aikaa”
Sain oikein sotilaallisen komennuksen, hiihdätte niin kovasti kuin itsestänne irti saatte. Viestin tuoja oli vielä kertonut, pelätään linjojen murtumista ja mottiin jäämistä.
Toiset lotat olivat jo valmiina, mukana sukset ja repussa sen verran omaisuutta minkä kantaa jaksaa. Vikapartion pojat olivat rivissä, eikä taitanut jäyhillä pohjolan pojilla olla kuivaa silmää hyvästellessä. Hevosmies vei meidät neljä lottaa naapurikylän keskukseen, noin kymmenen kilometrin päähän.
Aamulla 13. pnä maaliskuuta seitsemän maissa tuli luutnantti keskukseen, jostain oli siepattu tieto, klo 11.00 tulee rauha, Uudenkaupungin rauhan rajat. Hän lähti heti keskuksesta, ei voinut nähdä meidän kahdeksan karjalaisen viestilotan tuskaa. Tunnit matelivat, vähän vaille yksitoista menimme korsusta ulos. Kuului Taipaleen ja Vuosalmen yhtämittainen jyly, päivä oli kirkas. Minuutit matelivat, jollain miehellä oli kello, siitä seurattiin, klo on 11.00. Tuli hiljaisuus, kaikki vaikeni, kenelläkään ei ollut sanoja. Samalla lensi korsun katolle talitintti ja päästi ilmoille riemukkaan ”Titityy”. Elämä meidän kohdallamme jatkuu vielä. Korkealla lensi yksinäinen lentokone, se oli juuri tehnyt tehtävänsä.
Keskuspäällikkö järjesti vielä hevoskyydin, saimme käydä hyvästelemässä valkean korsumme. Oli huikaisevan kirkas kevätpäivä, ei ollut pelkoa koneista tai desanteista. Kotikylä kylpi auringossa järven toisella puolella. Alkoi tulla hiihtäen väsyneitä parrottuneita sotilaita. Mieli oli maassa, raskasta oli suomalaisen sotilaan jättää oma maa. Lotat lauloivat Pollen kyydissä hiljalleen: ”Maailman tieni jos minne mun viepi, kotoisia kunnaita unhoita en...”
Tässä on kerrottu pieniä tapahtumia noista 105 kunnian päivästä. Vähäisenä lottana sain olla mukana, täyttää tehtäväni iloiten. Koskaan en ole katunut noita päiviä, nyt viiden vuosikymmenen jälkeenkin tekisin samalla tavalla jos valinta eteeni annettaisiin ja olisin nuori enkä harmaahapsi.
Toini Pelkonen Vihdin Nummelasta palkittiin perinteen taitajana ja tallentajana. Kansanrunousarkiston vastaava Pelkonen on kirjoittanut lukuisia ansiokkaita kirjoituksia Karjalan murteella. Lisäksi hän on osallistunut lähes vuosittain Kansanrunousarkiston keruukilpailuihin.
