Sotahistoriaa, evakkomuistoja ja extreme-matkailua Karjalan kunnailla
28.07.2010 11:05
Maire Kaiponen
Viipurin mlk:n Kaipolan kyläläiset ovat matkailleet kerran kesässä kotiseudullaan Karjalassa vuodesta 1988. Kun 2000-luvulla oman kylän lähtijät vähenivät, pyysimme avuksi naapurikyläläiset, ja vuodesta 2006 lähtien onkin matkabussimme ollut täynnä.
Matkojamme on yleensä Luoja suosinut pilvipoudalla tai kauniilla kesäsäällä – vain kerran, 13. kesäkuuta 2004 kotiseutupäivänämme on ollut jatkuvaa sadetta.
Rajamuodollisuudet ovat sujuneet vaivattomasti, jopa alan ennätys taitaa olla nimissämme: vuonna 2006 paluumatkalla Vaalimaalla sekä Venäjän että Suomen tullissa virkailija vain käväisi bussissa vilkaisemassa passejamme – aikaa rajojen ylitykseen kului kaikkiaan puolisen tuntia.
Tänä vuonna matkamme johtajana ja asiantuntijaoppaana toimi historioitsija, FM Juhani Vakkuri, joka pitkin matkaa kertoi meille Suomen kohtalon hetkistä vuoden 1918 sodassa, talvi- ja jatkosodassa.
Menomatkalla Kuutostietä ohitimme Kaipiaisen, Kaitjärven ja Taavetin rautatieasemien seudut.
Niille muun muassa–joku perhekunta aina Uttiin asti – taivalsivat sateisena ja koleana juhannuksena 1944 Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan, 18. kesäkuuta lopullisesti kotinsa jättämään joutuneet evakot täysine hevoskuormineen, lehmineen ja muine karjoineen.
Yövyttyään he lastasivat tavaransa, elikkonsa ja itsensä rautatievaunuihin matkalle kohti Hämettä. Sieltä nämä siirtolaiset muuttivat vähitellen lopullisille asuinsijoilleen Vihtiin ja lähikuntiin.
Pihkalasta lähtenyt – nykyinen vihtijärveläinen –Helge Putkonen kertoi ja kuvaili sen juhannuksen tunnelmia ja tuntemuksia.
Entisen Enson, nykyisen Svetogorskin ilme on ikävä ja ankea. Enson paperitehtaat ovat tänään suuren amerikkalaisen International Paperin omistuksessa. Tehdasalueelle ei pääsyä ole.
Ilmeisesti osa tehtaan työntekijöistä asuu Suomen puolella, kun useampi polkupyöräilijä näkyi ylittävän raja-asemat. Matkaa Imatralta Ensoon on vain muutama kilometri.
Enson vireä ja vauras tehdasyhdyskunta kuului Jääsken kuntaan, kauppala hankkeita suunniteltiin, mutta talvisota muutti kaiken: tehdasalue joutui rauhan saneluehdoissa Neuvostoliitolle silloin, kuten myös jatkosodan jälkeen.
Ensosta bussimme jatkoi Jääsken kirkonkylään. Alueella on runsaasti suomalaisrakennuksia: ne säästyivät, kun eivät talvi- eikä liioin jatkosodan tuhoavat sotatoimet yltänyt näille seuduille – mitä kesällä 1941 takaisin valtauksessa venäläiset vetäytyessään polttivat.
Pysähdyimme kahvitauolle jylhän Vuoksen rannalle. Siinä upealla paikalla sijaitsi ennen Jääsken kirkko. Alueella on useita muistokiviä, yksi niistä kertoo, että ”Tällä paikalla sijaitsi vuosina 1844–1941 Jääsken pitäjän viides kirkko, A.F. Granstedtin suunnittelema kahden tuhannen hengen kaksoisristikirkko”
Vakaasti virtaava Vuoksi ja tämä levollinen, linnunlaulua ja kukkien tuoksua tulviva, entisten jääskeläisten hyvin vaalima alue oli monelle, kuten minullekin, matkamme sykähdyttävin paikka.
Seuraavaksi ohitimme Jääsken pitäjään kuuluneen Ahvolan kylän, jonka tantereella vuoden 1918 kapinan (vaarini käyttämä nimi) kiihkeät ja kuluttavat, lähes yhdeksän viikkoa kestäneet taistelut helmi-huhtikuussa käytiin.
Muistan, miten vuonna 1914 Kaipolan kylässä syntynyt ja asunut Martti-setäni kertoi aamuisin herättyään juosseensa ulos – ja kuunneltuaan tovin konekiväärien ammuntaa, kipaisi sisälle hihkuen: ”Kuurluisku kuuluu!” Kuularuiskun papatus kantoi Kaipolaan hyvin, olihan sinne Ahvolasta linnuntietä vajaat kymmenen kilometriä.
Ahvolan jälkeen bussimme kääntyi asfalttitieltä hiekkatielle, joka todistettavasti vuonna 2006 oli hyväkuntoinen, mutta nyt tien alkuun pitäisi asettaa kyltti: autolla ajo kielletty.
Onneksi matkanjohtajamme ja kuljettajamme olivat lukuisilla Karjalan reissuillaan harjaantuneita, niin tien pinnan valtavat kuopat kiertäen selvisimme hitaasti mutta varmasti Kavantsaaren asemalle. Syvälahden kylä ja upea järvi jäivät oikealle puolellemme kuin näköalapaikalta nähtyinä.
Kavantsaaren edelleen rautatieasemana toimivan rakennuksen vierellä Helge Putkonen (lähdön hetkellä 10 v.), Lauri Kaiponen (12 v.) ja Martta Kölhi (14 v.) muistelivat koskettavasti 12.12.1939 tältä asemalta tapahtunutta lähtöään talvisodan jaloista evakkoon ja päätymistään kahden vuorokauden matkanteon jälkeen illalla Jyväskylään, jossa osa yöpyi seurakuntatalossa ja sinne mahtumattomat viettivät ikimuistoisen yön Taulumäenkirkon penkeillä nukkuen. Aamulla heidät kyydittiin evakkopaikkoihin Jyväskylän maalaiskunnan kyliin.
Kotiseutupäivämme aamu 12. kesäkuuta enteili sadetta. Matkalla Viipurista Ihantalaan Juhani Vakkuri selosti jatkosodan kiivaita ja Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevia taisteluja.
Talin tiellä ja Murokallion luona hän kuvaili venäläisten suurhyökkäystä 25.6.1944, jolloin klo 8 ja 18 välillä vihollinen vyöryi teräsmyrskynä vääjäämättömästi Talista Portinhoikkaan–neljäntien risteykseen ja siitä edelleen Juustilaan asti. Ihantalan torjunta taisteluissa heinäkuussa Ihantalanjärvestä laskeva Pekarinpuro koitui neuvostopanssarien kohtaloksi: siihen Ihantalan suurten kivien suojaamat suomalaiset sotilaat pysäyttivät hyökkäävän vihollisen lopullisesti – näin syntyi Ihantalan ihme.
Tälläkin matkalla laskimme kukat Ihantalan sankari- ja siviilihautausmaan muistomerkeille, siten kunnioittaen omaistemme muistoa: olihan 1. tammikuuta 1926 toimintansa aloittanut Ihantalan seurakunta Viipurin maalaiskunnan pohjoisten kylien kotiseurakunta.
Sillanpään marssilaulu siivitti perinteisesti kukkapuketin laskua Ihantalan taisteluiden muistokivelle ja matkanjärjestäjän tarjoamana yllätyksenä nostimme kuohuviinimaljat Ihantalan sankareille.
Kotiseutumatkailun ehdoton päätapahtuma on aina useampia tunteja kestävä kotikylässä käynti. Matkallamme oli mukana kuusi henkilöä, joiden syntymäpaikka on Viipurin maalaiskunta sekä kaksi talvisodan evakkomatkalla syntynyttä, jotka viettivät vauvaikänsä sotien välissä Kaipolassa.
Tällä kertaa Kaipolan, Terävälän ja Pihkalan kyläläiset viettivät sateisen, mutta muistorikkaan päivän entisillä lapsuuden ja nuoruuden tanhuvillaan, me sodanjälkeiset ikäluokat vanhempiemme tai isovanhempiemme kotipihoilla ja -rannoilla. Ilahduttavan moni ensikertalainenkin tutustui nyt vaarin tai mummon kotimaisemiin.
Kotiseutupäivä päättyi perinteisesti illalliseen ja tanssin pyörteisiin Pyöreässä Tornissa.
Sunnuntaiaamuna ehdimme viimein toteuttaa ostohalujamme: ruplia kulutettiin iloisesti Viipurin kauppahallissa ja lähialueen kaupoissa sekä pellavapuodissa. Paluumatkalla Juhani Vakkuri jatkoi jatkosodan kertomusta Tienhaaran ja Kivisillansalmen taisteluiden tapahtumapaikoilla.
Mikä sitten oli extremeä matkallamme?
Kuntoamme, kestävyyttämme ja sietokykyämme koeteltiin jokaisena kolmena matkapäivänä, toisaalta saimme käyttää ja näyttää neuvokkuuttamme ja ongelmien ratkaisukykyämme.
Menomatkalla Venäjän tullissa tiukkailmeinen naisvirkailija käskytti meille käsivarsilihaskuntoilua, kun pani meidät raahaamaan kaikki matkatavaramme passintarkastuksen kautta.
Eikä tullin puolella edes ollut ristin sielua! Lisäksi istumalihaksiamme koetteli ylipitkä menomatkareitti ja bussin takapenkkiläisiä autoon sisään tunkeva, hampaita kirskuttava hiekkapöly.
Kaipola-kirjan muisteluissa esiintyy toistuvasti: ”Kaipolassa paistoi aina aurinko!” Tänä 12. päivänä kesäkuuta armon vuonna 2010 ei todellakaan paistanut: koko päivän satoi, hetkittäin vähemmän, muulloin enemmän!
Onneksemme ilma oli lämmin. Riuskasti nuoret miehet pystyttivät Tuntan pihalle telttakatokset sateen pitimiksi ja latoivat lankut penkeiksi. Mainio grillimestarimme Teppo viritti nuotion.
Pian Tuulikki kaateli isosta, oranssista pannusta maistuvaa kahvia ja Tepon grillimakkarat ja -lihat antoivat puhtia päiväämme. Enpä kuullut kenenkään valittavan vaivojaan, eikä kukaan näyttänyt ”pitkää naamaa”, vaikka joka iikka oli vähintään polvia myöten märkänä! Siis kokemuksiamme rikastutti varsinainen elämysmatkailupäivä.
Kotimatka kuntoutti jälleen istumalihaksiamme. Nyt koetuksen järjesti Venäjän Vaalimaan tulli seisottamalla bussiamme tuntitolkulla ennen passintarkastukseen pääsyä.
Mutta bussissa oli kahvinkeitin: no, ei kun pannu porisemaan, ”eväät” nyyttikestiksi ja komiat miesstuertit tarjoilemaan! Siitähän ilo pintaan nousi – ja seisokkitunnit kuluivat ihan huomaamatta!
