Ystäväni tapasi puolisonsa juhannusfestareilla. Se oli sateinen ja mutainen viikonloppu, 14 vuotta sitten. Festarikansa värjötteli autoissaan, jotka jouduttiin sunnuntaina kiskomaan mudasta traktoreiden voimin. Me lämmittelimme autossa, söimme autossa, nukuimme autossa.

Siihen Datsunin kylkeen ilmestyi myös tämä nuori mies, kasvot hupun uumenissa, näkyvissä vain hymynkare.

Toisia treffejä ei sovittu. Juhannussateessa pariskunta vaihteli lähinnä kuivaa ylleen, ei puhelinnumeroita. Toinen asui Jyväskylässä ja toinen Turussa. Yhteisiä ystäviä ei ollut, ei liioin yhteisiä harrastuksia. Mutta niin vain he tapasivat uudelleen.

Toinen tapaaminen sattui niin ikään festareilla, samaisena kesänä. Ruisrockin väentungoksen keskeltä osuivat silmiin tutut kasvot. Sitten vaihdettiin jo puhelinnumeroita ja osoitteitakin. Ja neljätoista vuotta myöhemmin he asuvat saman katon alla, kolmannessa kaupungissa ja lienevät onnellisia. Juhannuspäivä on heille aivan erityinen juhla.

Juhannusheila ei siis välttämättä ole yhden yön tuttavuus tai toteutumaton unelma. Juhannusheiloja oikeasti on ja pitkiä rakkaustarinoita myös. Tämän selvittämiseksi kannattaa mieluummin katsella ympärilleen kuin tehdä taikoja. Luottamukseni on vakavasti horjunut ainakin seitsemään kukkaan tyynyn alla. Kokeilin taikaa monena vuonna, mutta tuloksena oli nuutuneita kukkia eikä suinkaan unia aviomiehestä. Tulos saattaa tosin johtua siitä, että kukat eivät vain halua puhua minulle, edes unissa.

Pari iltaa sitten yritin treenata yhden perinteisen juhannuskoristeen eli kukkaseppeleen tekoa. Seppeleestä tuli oikein kaunis – vaikka ehkä pikemminkin köynnös kuin seppele. Ei se nimittäin ympyränä pysynyt, ei sitten millään.

Onnellista juhannusta ja heiloja ja kukkia jokaiselle!