Kyllä nyt on urheilun ystäviä kestitty. Isoja kisoja on saatu toisensa perään. Ensin oli jääkiekon MM-kotikisat. Eipä aikaakaan, kun alkoivat jalkapallon EM-kilpailut. Ne tosin käydään Puolassa ja Ukrainassa eikä Suomen joukkue ole mukana, mutta monta hyvää jalkapalloilijaa kuitenkin. Torres ja Rooney ja Ronaldo, esimerkiksi.

Futiksen finaaliotteluiden aikaan myös yleisurheilijat mittelevät Euroopan mestaruuksista. Näissä kisoissa on kentällä suomalaisia, ihan yllin kyllin, sillä toimitsijat ja kuuluttajatkin ovat kotimaisia. Kotikisat siis nämäkin.

Ja jotta loppukesällekin saataisiin jännitettävää, käynnistyy jo 27. heinäkuuta urheilutapahtumista komein, olympialaiset. Penkkiurheilijalle juhlaa, mutta tosi urheilijalle tiivis tahti. Onneksi moni Euroopan huippu jaksoi saapua Helsinkiin.

Olen aika laiska urheilemaan. Penkkiurheilijanakaan en ole kummoinen. En muista vuosilukuja enkä kisakaupunkien nimiä. Taatusti en tiedä ME-aikoja tai finaalipelien loppulukemia. Siis ihan totta, en muista edes, mikä maa vei voiton futiksen MM-kisoissa 2006 – ja olin sentään Saksassa kisoja katsomassa.

Yleisurheilun EM-kisojakin lähdin nyt paikan päälle katselemaan. Parin vuoden päästä en osaa sanoa, millä tuloksella Ari Mannio ja Tero Pitkämäki keihään finaaliin menivät, mutta ei ole niin väliksikään. Tunnelma kisoissa oli tärkein. Hymyileviä järjestäjiä ja iloista yleisöä. Katsomo taputti innokkaasti suomalaisurheilijoille – mutta myös muun maalaisille. Ja se on hyvä.

Uskon vakaasti, että kannustus siivittää ylittämään itsensä. Kun joku uskoo ja tsemppaa, alkaa itsekin uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa. Silloin antaa kaikkensa. Niin urheiluareenoilla kuin muussakin elämässä.