On kai niin, että jokainen ministeri haluaisi jättää toimistaan muistoksi oman Eskon puumerkkinsä. Opetusministeri Henna Virkkusen puumerkki on draama, jonka hän halusi liittää koulujen opetusohjelmaan.

Opetusministereillä taitaa olla muita suurempi innostus oman jälkensä jättämiseen. Opetusministeri Johannes Virolaisen puumerkki oli Mies ja ääni -periaate, jota hän yritti ajaa Suomen yliopistojärjestelmään. Ajatus oli, että vahtimestari ja professori ovat yhä päteviä päättämään opetustavoitteista.

Radikaalien opiskelijoiden Virolaiselle kauppaama ajatus saatiin vaivoin kaadetuksi eduskunnassa hyvin organisoitujen, pitkällisten jarrutuspuheiden avulla. Puheita kirjoitettiin ja puhuttiin porukalla pari vuorokautta, kunnes ministeri Virolainen kyllästyi ja veti esityksensä takaisin.

Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Ahon puumerkkinä kouluista piti tehdä sosialistisen Suomen oppipajoja. Hänen tukenaan oli opetusministeri Ulf Sundqvist.

Kouluhallituksen rahoittamassa kokeilussa tuetettiin Pirkkalan monisteet, joissa koko Suomen ja ihmiskunnan historia vääristeltiin marxilaiseen oppiin sopivaksi. Ahon harrastus eteni niin pitkälle, että peruskoulu-uudistuksenkin epäiltiin olevan hänen salajuonensa.

Politiikka palasi opetukseen, kun opetusministeri Henna Virkkusen johdolla huolellisesti valmisteltu tuntijaon uudistus upposi keskustaministeri Anu Vehviläisen perunapeltoon. Uusiksi oppiaineiksi tarjottiin etiikkaa ja draamaa, kieliohjelmaakin monipuolistettiin. Rahaa olisi tarvittu 70 miljoonaa, jotka ministeri oli valmis siirtämään opetusministeriön kassasta.

Etiikasta en tiedä, mutta draamaa on tarjolla koulujen välitunneilla, joskus tunneillakin yllin kyllin. Oppilailla ei tunnu olevan mitään vaikeuksia tunteidensa ilmaisemisessa. Opettajat sen sijaan ovat välillä helisemässä tässä ilmaisutaidon infernossa.

On tietysti edistyksellistä tuoda uusia hienolta kuulostavia oppiaineita kouluihin, mutta draama tuskin on nuorille tärkeämpää kuin vanhat elämäntaitoaineet ja liikunta. Niiden kustannuksella uudistusta tehdään.

Kun yliopisto-opiskelijat eivät tiedä, miten perunoita kuoritaan – keittämisestä puhumattakaan – on draama lähellä. Vastavalmistuneilla maistereilla ei ole tietoa, miten haarukoita ja veitsiä ruokapöydässä käytetään. Siinä on draaman aineksia, kun tällaiset maisterit tekevät vientikauppaa isäntiensä ruokapöydässä.

Kun näin koulutetut nuoret joutuvat itse tekemään ruokaa tai päättämään auto- tai asuntokaupasta, sormi on dramaattisesti osaamattoman suussa.

Elämäntaitoaineita ei kouluissa suurestikaan arvosteta, kun niillä ei ole akateemista arvostusta. Niitähän tarvitaan vain elämässä.

Johannes Koroma