Jos ilmoitat päättäväsi ryhtyä noudattamaan aikaisemmin tekemiäsi päätöksiä, olet eurooppalainen sankari. Olet kuin Ranskan presidentti ja Saksan liittokansleri, jotka tekevät välttämättömyydestä hyveen. EU- maat päättivät jo vuosia sitten, ettei jäsenmaiden pidä ylivelkaantua elämällä yli varojensa. Kun kurinalaisuudesta kiinni pitäminen oli tuskallista ja olisi edellyttänyt säätötoimia, päätöksistä lipsuttiin. Nyt kun perikato uhkaa, tehdään ehdotuksia vanhojen päätösten noudattamisesta. Onko siis mikään ihme, että kansalaisten luottamus poliittiseen päätöksentekoon ja poliitikkojen ammattitaitoon horjuu.

Euroopan unioni sopi jo 1992 ns. Maastrichtin sopimuksella (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maastrichtin_sopimus) periaatteista, joilla unionin taloutta ja päätöksentekoa pitäisi hoitaa terveiden periaatteiden mukaisesti. Viisi vuotta myöhemmin solmittiin erillinen vakaus- ja kasvusopimus, jolla määriteltiin mm. siitä, miten talous pidetään kaidalla tiellä.

Lissabonin sopimus (http://europa.eu/lisbon_treaty/take/index_fi.htm) 2007 oli selkeä uusi tahdonilmaus kohti järkevää taloudenhoitoa ja päätöksentekoa. Unionin vakaussopimus ( http://www.europarl.europa.eu/news/fi/headlines/content/20110322FCS16061... ) hyväksyttiin EU:n parlamentissa 2011. Kaikkien näiden hyvien päätösten jälkeen on alettu muuttaa päätöksiä, keksiä poikkeuksia ja välineitä välttää tiukasta budjettikurista huolehtiminen.

Mikään tehdyistä päätöksistä ei ole pitänyt ja jäsenvaltio toisensa jälkeen on lipsunut budjettikurista ja velkaantumissäännöistä. Lopputuloksena ovat olleet Portugalin, Kreikan, Unkarin ja Italian kaltaiset taloudelliset katastrofit.

Luottamus laskee koko ajan

EU:n useat ja yhtä usein epäonnistuneet yritykset vanhojen päätösten noudattamisesta ovat johtaneet tilanteeseen, jossa rahamarkkinat (pankit, eläkeyhtiöt ja suursijoittajat) ovat menettäneet luottamuksensa eurooppalaisten poliitikkojen puheisiin. Tehdyt päätökset ovat muuttuneet kuolleiksi kirjaimiksi ja tyhjiksi lupauksiksi, minkä seurauksena korot ovat nousseet ja parhaimpiakin EU-jäsenmaita uhkaa luottoluokituksen alentaminen.

Aivan samalla tavalla EU-kansalaisten luottamus politiikan tekemiseen, poliittiseen koneistoon ja poliitikkoihin on laskenut vuosi vuodelta ( http://www.verkkouutiset.fi/index.php?option=com_content&view=article&id... ).

Euroopan päätöksenteon rapautuminen ei ole tapahtunut nopeasti ja yllättäen. Poliitikkojen lepsuilu on kestänyt vuosikymmeniä ja ongelmat ovat pahentuneet sitä mukaan kuin EU:n jäsenvaltioiden määrä on kasvanut. Yksimielisiä ja kaikkia sitovia päätöksiä on vaikeata tehdä, kun poliittiset ja kansalliset erimielisyydet ovat vain lisääntyneet eivätkä lientyneet EU:ssa. Tämä on eurooppalainen paradoksi, jonka voimakkuutta ei osattu ennakoida 1990-luvulla tai edes 2000-luvun alussa ennen finanssikriisin puhkeamista.