Paikalliset

TUUMITTUA: Ehdoton pussauskielto

Mua ei saa pussata. Ei enää ikinä, kuopus ilmoittaa. Hän seisoo leuka tanassa ja kädet puuskassa. Hän on tosissaan.

Minä olen huvittunut ja surullinen samaan aikaan. Näinkö sanoo poika, joka on suunnilleen aina ohi mennessään suukottanut minua? Sama poika, joka patentoi voimapusut?

Pari vuotta sitten makasin viikonloppuaamuna sängyssä. Olisin halunnut nukkua vähintään kahdeksaan, mutta kuopus oli toista mieltä. Hän ilmestyi viereeni tarmoa puhkuen ja kaikenlaisia vaatimuksia esittäen.

Ensinnäkin hänen hampaansa pitäisi pestä. Sukkien pukemisessakin pitäisi auttaa. Ja ennen kaikkea hänelle pitäisi lukea satukirjoja, jotka hän oli avuliaasti tuonut mukanaan.

Valitin, että kello oli ihan liian vähän ja etten jaksaisi vielä. Ehdotin, että hän tulisi viereeni nukkumaan.

Silloin hän nappasi minua korvista ja muiskautti ison pusun poskelleni. ”Se oli voimapusu. Nyt äiti jaksaa.”

Purskahdin nauruun ja tietenkin jaksoin pestä, pukea ja lukea.

Sittemmin lapsi turvautui voimapusuihin aina kun vaikutti siltä, että olin uupunut tai huonolla mielellä.

Lapsi itse tarvitsi voimapusuja jaksaakseen aamuisin lähteä päiväkotiin ja iltaisin pystyäkseen pukemaan yöpuvun päälleen. Usein yhdessä pusussa ei ollut riittävästi virtaa, vaan voimapusuja tarvittiin vaikkapa kymmenen.

Nyt voimapusujen aika on kuitenkin ohi. Pojasta on tullut (omasta mielestään) iso, jo kuusivuotias. Eivätkä kuusivuotiaat tietenkään anna suukkoja vanhemmilleen!

Lasten kasvaminen on iloista seurattavaa – mutta usein myös haikeata.

Olen iloinen ja ylpeä, kun lapset oppivat jonkin uuden taidon. Voin olla myös huojentunut – onhan elämä nimittäin helpompaa, kun kaikki osaavat esimerkiksi syödä itse. Ja silti samanaikaisesti on suru puserossa. Taas on joku vaihe peruuttamattomasti ohi ja pitää sopeutua seuraavaan.

Nyt yritän sopeutua siihen, että enää en saa aamuisin toivottaa kivaa päiväkotipäivää ja antaa pojalle pusua päälaelle. Tosi monena aamuna olen unohtanut pussauskiellon.

Onneksi lapsikin unohtaa silloin tällöin.

Illalla alakertaan kantautui kuopuksen ääni, joka kutsui minua. Yritin hyssytellä, mutta hän huuteli surkeana, että oli tärkeää asiaa.

Niinpä kiipesin katsastamaan tilanteen.

”Äiti”, hän supatti, ”mä en voi mennä nukkumaan. Sä unohdit antaa iltapusun! Anna ainakin viisi!”

Iloista äitienpäivää!

Maija-Liisa Nyman

Vihdin Uutisten

toimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Etusivulla nyt

Uusimmat: Paikalliset

Luetuimmat paikalliset

Uusimmat

Luetuimmat