Maija-Liisa Nyman

TUUMITTUA: Kiusaantunut, huvittunut vai sittenkin onnellinen?

Istun autossa matkalla töistä kotiin. Sää on syksyisen harmaa ja tuulilasiin vihmoo sadepisaroita. Ei ole vielä pimeää – mutta ei ole valoisaakaan. Mielessä pyörivät tekemättömät ja keskeneräiset työt. Väsyttää.

Radio on auki ja äkkiä autossa soi laulu, jota en ole kuullut vuosiin.

"Sul on kauniit kasvot, sul on terävä pää, punaiset hiukset ja sun silmistäs nään, etten oo ensimmäinen en, joka pyytää sun mukaan."

Olen palaamassa töistä kotiin. On kaunis päivä, aurinko paistaa niin lempeästi kuin se vain loppukesästä voi. Minulla on uudet Knoxin tennarit, shortsit jalassa ja punainen tukka. Odotan bussia, joka lähtee Helsingin linja-autoasemalta, Lasipalatsin takaa.

Istun penkillä ja katson kelloa. Eteeni pysähtyy nuori mies, polvistuu.

"Tääl on liian monta kättä ilman taluttajaa. Tääl on liian monta suuta ilman sanottavaa. Eikä se mitä sä sanot vaan miten kauniiksi kaikki puetaan."

Nuori mies haluaa esittää minulle serenadin. Minä katselen ympärilleni. Onneksi laituri on lähestulkoon autio. Katson kelloa ja toivon kovasti, että bussi tulisi jo.

Nuorukainen on hiukan hiprakassa, mutta laulusta sitä ei juuri huomaa. Hän laulaa tunteella ja hymyilee minulle. Bussia ei näy, ei kuulu.

En tiedä, mitä ajatella serenadista. Olen samanaikaisesti erittäin kiusaantunut, hyvin huvittunut ja pikkuisen ilahtunut.

"Siit on aivan liian kauan, kun mä viimeksi pyysin jotain näin. Siit on aivan liian kauan, kun mä viimeks näin noin kauniit kasvot mun edessäin. Mä tiedän sä oot menossa, mut hetkeks aikaa istu ja kuuntele mua, kun mä pyydän: Älä mee vielä, älä mee, hetkeks aikaa jää."

Menen silti. Nousen bussiin, vilkutan nuorelle miehelle enkä tapaa häntä enää. Nykyään en edes muista, miltä hän näytti. En tunnistaisi, jos hän tulisi vastaan kadulla. Silti hän jätti lähtemättömän jäljen.

Jo kappaleen ensimmäiset tahdit pystyvät siirtämään minut sateisesta Nummelasta kesäiseen Helsinkiin ja reilun parinkymmenen vuoden taakse.

Muisto serenadista ei vaivaannuta eikä huvita enää. Se vain ilahduttaa – enpä nimittäin serenadeja ole juuri kuullut ennen tuota iltapäivää enkä liioin sen jälkeen.

Pienillä teoilla on arvaamattomia seurauksia: niillä voi onnellistuttaa toisen vaikka loppuiäksi.

Kirjoittaja on Vihdin Uutisten toimittaja.

Maija-Liisa Nyman

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet