Vesa Valtonen

TUUMITTUA: Kello löi jo viisi, lapset herätkää!

Kansakoulun ensimmäinen luokka ja Niuhalan koulun suuri näyttämö. Se oli todella suuri ja jännittävä näyttämö pienen pojan silmin.

Opettajamme Marjatta Reinilä oli harjoituttanut meillä perinteisen joulunäytelmän.

Sen näyttämön – todennäköisen tulevan Vihdin kulttuurikeskuksen esiintymiskeskiön – lämpö pelmahtaa ytimeeni aina kun astun siihen saliin.

Lauloimme kirkkain kurkuin yhdessä "Kello löi jo viisi, lapset herätkääää. Juhani ja Liisiii, muuten matkaaa jäää-ää."

Niuhalan koulun liikuntasali oli kaiken lisäksi siihen aikaan 1960-luvun loppupuolella vihtiläisen saliliikunnan ytimessä, suuri ja kaunein sali.

Lukemattomat kerrat me pojannassikat olimme seuraamassa salissa muun muassa Vihdin Iskun lentopallopelejä.

Huikeaa jännitystä tarjosi viikonloppuisin se kun L.Hyytiäinen ajoi kullanvärisellä amerikkalaisella kaksiovisella urheiluautollaan koulun pihaan. Hän ampui salissa kilpajousella.

Muitakin jousiampujia salissa oli treenaamassa. Heidän nimiään en muista, sillä heillä ei ollut yhtä hienoja autoja...

Mutta, nyt takaisin näyttämölle ja ykkösluokkamme joulunäytelmään. Roolihahmoani en muista. En millään.

Sen muistan, että Esko Lumikumpu oli keskeisessä roolissa ja reen edessä ollutta hevosta esitti Pentti Halen, tuleva kuljetusalan yrittäjä.

Päällämme oli koulun tarpeistosta kerran vuodessa esiin kaivetut harmaat tonttuasut ja kotoa kiikutetut tonttulakit.

Ehkä vielä enemmän jännitti kun samalla näyttämöllä esitti Vihdin kansalaisopiston näytelmäpiiri jotain Helmi-Briitta Lajusen ohjaamaa näytelmää.

Meidän piti pikkuveljeni kanssa temmata yleisö mukaan kulinaristisiin nautintoihin esiripun edessä sillä aikaa kun kulisseja vaihdettiin esiripun takana, ja kehua siinä muun muassa sianpääsyltyn ehdotonta herkullisuutta.

Ei ollut harmainta havaintoa sellaisen syltyn koostumuksesta, mausta tai sen herkullisuudesta.

Ja jännittihän siinä salissa muulloinkin. Asuimme siinä vieressä ja pääsimme jollain ilveellä kesäaikaan sinne jumppasaliin riekkumaan paksuissa voimisteluköysissä.

Yhden kerran saliin saapui mekastusta tutkimaan talonmies Esko Nyman. Havaitsimme hänet siinä vaiheessa kun oli liian myöhäistä.

Hän tuli seisomaan köysien viereen, katsoi ylös ja kysyi tiukasti: "Kuinka kauan tei meinaatte jaksaa siellä ylhäällä olla?"

Aikamme jaksettiin. Lopulta nöyrästi suhautettiin alas. Vastaavaa kolttosta emme enää tehneet. Oppia ikä kaikki.

Vesa Valtonen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet