Vesa Valtonen

TUUMITTUA: Kokolattiamatot ja ämpärit kunnanviraston käytävillä

Vähän jo hirvittää, mutta pakko on todeta, että hieman yli 40 vuotta sitten pääsin aluksi Länsi-Uusimaan kesätoimittajana ja sitten pian perustetun Vihdin Uutisten toimitusharjoittelijana uutisoimaan Vihdin kunnan päätöksenteostakin.

Se vuonna 1972 valmistunut Vihdin kunnanvirasto oli silloin seitsemänvuotias. Väkeä oli töissä paljon.

Rakennuksen alakerrassa oli kuntosali, jonka vimpaimissa tahkoaminen oli tullut kovin tutuksi viereisen Vihdin yhteiskoulun ja lukion liikuntatunneilla.

Kuntosalissa oli vihreä huopamatto, joka oli imenyt ilmeisesti satoja litroja liikunnallisissa kirmailuissa pulpunnutta hikeä. Jollain tapaa muistan vielä sen tilan miehekkään tai naisekkaan tuoksun.

Kunnantalon yläkerrassa käytävillä ja muistaakseni aika useissa työhuoneissakin oli kokolattiamatot, sellaiset senaikaisen muodin mukaiset tummahkosävyiset.

Kun palasin armeijan jälkeen Vihdin Uutisia tekemään oli kunnanviraston käytävissä syyssateiden aikaan paljon väisteltävää; roskakoreja ja ämpäreitä. Katto vuoti kai kuin seula.

Nenät vuotivat ja silmät kirvelivät. Sisäilma oli ummehtunutta. Moni kärsi, mutta korjaustyöt eivät tainneet edetä keskusteluja pidemmälle.

Muutos käynnistyi kun suuripalkkaisimpienkin työhuoneissa alkoi pärskintä.

Se saattoi olla samana ajanjaksona kun työhuoneissa ei käytetty työsekunteja enää kukkien kasteluun.

Kymmenien ja taas kymmenien työntekijöiden hengityshöyryt, työhiki ja märät kukkamullat yhdistettynä vajaatehoiseen ilmanvaihtoon ja ilmeisiin rakennusvirheisiin oli varsin kelvoton yhdistelmä.

Lopulta alkoivat korjaustyöt – ja virkojen haltijatkin pääsivät tutustumaan parakeissa työskentelyyn.

Koulutoimisto siirrettiin vanhan Auran yläkerroksiin ja tekninen puoli meijerille, jonne pääsivät myös liikunta- ja nuorisotoimet.

Teknisen toimiston tilat olivat perinteikkäässä Etelän Maitokunnan kivilattiaisessa toimisto-osassa.

Sinne kunta päätti asentaa tai asennuttaa kivilattian päälle jonkinlaisen muovimaton.

Vuosikymmenien aikana hyväksi havaitun rakenteen hengittävyys poistui. Ei kestänyt aikaakaan kun pärskintä alkoi teknisessä toimistossa meijerillä.

Kivilattian ja kunnan lattiapinnoitteen väliä luonnehdittiin sittemmin homehtuneeksi.

Kiinteistö siirtyi yksityisomistukseen. Kunnan remonttivirheiden korjaamisen jälkeen tilasta tuli terve. Nyt meijerikiinteistö on kirkonkylän komistus, pala elävää historiaa.

Entäpä sitten se vuonna 1972 valmistunut kunnantalo? Siitäkin rakennuksesta tuli terve kun se siirtyi yksityiseen omistukseen.

Mitä tästä opimme? Emme yhtään mitään? Eivät kai kunnan virkahenkilöt itse vauhdittaneet virastopalvelujen muuttoa kirkonkylästä Nummelaan.

Vesa Valtonen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet