Vesa Valtonen

TUUMITTUA: Jokaisella vuosikymmenellä on hilavitkuttimensa

Kouluaikana oli juhlaa kun isä ja äiti ostivat 26-tuumaisen väritelevision. Elettiin noin vuotta 1976. Se oli silloin iso televisio.

Pari vuotta myöhemmin sain ajokortin. Vanha Kupla piti tietysti varustaa ajanmukaiseksi: takaikkunan vieressä olevalle suojalevylle ruuvasin laatikkokaiuttimet.

Stereoissa oli tehoa muutama watti, mutta kyllä niillä tehoilla sai kaiuttimet rätisemään!

Vuonna 1982 ostin ensimmäisen autopuhelimen. Se oli sellainen vanhan liiton värkki, luurissa oli tangentti ja puhelu (kallis) piti aina tilata.

Kaiken lisäksi näpissä piti olla kartta, josta saattoi antaa keskukselle arvion puhelun vastaanottajan summittaisesta sijainnista, jos tarkoitus oli soittaa toiseen autopuhelimeen.

Sittemmin autossa piti olla myös ”tenavakanava” eli LA-puhelin, jonka avulla saattoi kuunnella raskaan liikenteen ammattilaisten koodikieltä esimerkiksi tienpientareilla olevista sinivuokoista.

Askel eteenpäin tapahtumien seurannassa oli autossani ollut skanneri, jolla pystyi – ainakin puolivahingossa – kuuntelemaan taajuudelta 170,275 monenlaisia sattumuksia.

Sormenpaksuisia piuhanippuja ja kaikenlaisia häkystimiä piti viritellä autoihin moneen kertaan kun viestintätekniikan sukupolvet uusiutuivat.

Elettiin aikaa, jolloin kiireiset yritysjohtajat raahasivat lounaspöytää koristamaan ainakin kuusikiloiset Mobiransa.

Lopulta tulivat ”taskupuhelimet”. Tungin sellaisen kauluspaidan rintataskuun. Se päättyi katastrofiin; kun kumarsin niin paidan taskun ommel repesi puhelimen liiallisen painon takia...

Lopulta tulivat oikeat taskupuhelimet. Ne olivat niin pieniä, että välillä puhelin hävisi johonkin taskun mustaan aukkoon.

Ei ensimmäisten tekstiviestien aikaan voinut kuvitellakaan nykyaikaa. Älykkäät puhelimet, älykkäät kellot ja älykkäät autot olivat silloin höpöhöpöä.

Ensimmäiset tietokoneet saimme Vihdin Uutisiin ihan 1980-luvun alussa.

Piti olla kaksi ”lerppua”, toisessa oli ohjelma ja toiselle kirjoitettiin. Modeemit vinkuivat. Sitten tietoa tallennettiin korpuille.

Lopulta tulivat Recordable Compact Diskit. Katselen toimistossa kymmenien ja taas kymmenien CD-levyjen kuva-arkistopinoja.

Enää ei ole toimistossa yhtään laitetta CD-levyjen sisältöjen selaamiseksi. Kaikki on nyt tallessa pilvissä.

Yksi laite ei ole näiden vuosikymmenien aikana vanhentunut.

Se on jääskrapa. Siinä ei olekaan elektroniikkaa!

Vesa Valtonen

Aikaisempia kirjoituksia

Uusimmat mielipiteet