TUUMITTUA: Ei silloin ollut tiloista tai harrasteista puutetta

Vesa Valtonen

Seurakunnalliset kokoontumistilat Vihdin kirkonkylässä – ja laajemminkin – on ollut kai lukemattomien pohdintojen aihe viimeisen noin parin vuoden aikana.

Asioita on vatuloitu virallisesti ja epävirallisesti, pienissä ryhmissä ja välillä niin suuressa ryhmässä, että legendaarisen Myyrin Baarin, nykyisen Myyrinkamarin, tilat kirkonkylässä kävivät ahtaiksi.

Aikojen, tapojen, tottumusten ja vaatimusten muutoksista voin tässä nyt luoda kokemusperäisen katsauksen Vihdin kirkonkylän harrastetiloihin noin vuonna 1966, jolloin perheemme muutti Vihtiin.

Olin kuusivuotias natiainen. Seurakunnan lapsikerhossa kävimme Kuortilan pappilan entisessä navetassa, jossa aikaisemmin oli sijainnut nukketehdas.

Se seurakunnan kerhotila oli sittemmin myös kunnan nuorisotila, tupakkahuoneineen. Rakennuksen toisessa päässä oli Keijon (Luoto) Kerhon tila.

Siellä oli suuri pienoisrautatie ja siellä rakennettiin suuret määrät lennokkeja.

Nykyisen Vihdin seurakuntatalon paikalla oli pieni sievä puutalo, jossa vuonna 1967 ekaluokkalaisena aloitin partioharrastuksen.

Seurakunnan poikakerho kokoontui kahdesti viikossa Kuortilan pappilassa Kirkkoniementien varrella.

Siinä samassa rakennuksessa kokoontuivat silloin myös nykyistä kirkkovaltuustoa ja kirkkoneuvostoa vastanneet hallintoelimet.

Viime aikoina on herätelty keskustelua Hartanmäellä sijaitsevan Vihdin kirkon – joskus Kustaan Kirkoksi mainitun – käytön monipuolistamisesta.

Käyttö oli nykyistä jopa monipuolisempaa ainakin 1960-luvun lopulla.

Kuulun siihen ikäpolveen, joka sai käydä pyhäkoulua Vihdin kirkon kirkkosalissa, ei missään sivusalissa!

Kirkkoherranviraston hengetär Maire Valkama kiikutti sivusalista nykyisten kuoriurkujen paikalle tarrataulun, johon hän sitten lähes joka kerta kiinnitteli tarralampaita ja tarraopetuslapsia kunkin kertomuksen edetessä.

Maire Valkama piti pyhäkoulussa hyvän ja tarpeellisen kurin, mutta kyllä me pyhäkoululapset pääsimme siinä pyhätössä myös lähes mielin määrin kirmaamaan.

Kellotorni, urkuparvi, kaikenlaiset kaapit ja komerot ja kirkkomuseo suurine ruumisvankkureineen ja messukasukoineen tulivat hyvin tutuiksi.

Silloin ei kukaan käsittääkseni ollut näreissään siitä, että kirkkosalia käytettiin muuhunkin kuin jumalanpalveluksiin, rippikirkkoihin, kuoroharjoituksiin ja konsertteihin.

Ja olihan kirkonkylässä Niuhalan koulussa kerhoja ja suuri urheilusali, Niuhalan vanhassa kansakoulussa puutyö- ja metallipiirit, yhteiskoulun silloin jättimäisistä tiloista puhumattakaan.

Ja se urheilukenttä ja talvella ladut ja kaukalo. Mitään ei puuttunut. Kaikkea oli yllin kyllin. Silloin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu