TUUMITTUA: Kelkkansa kääntänyt hiihtäjä

Maija-Liisa Nyman

Metsä on hiljainen. Kuuset kurottelevat kohti taivasta. Seisomme rinnatusten mäen päällä ja edessä odottaa autio notkelma.

Aukio hehkuu valkoisena, lumi kimaltelee.

Pukkaamme vauhtia ja viiletämme mäkeä alas. Tuuli suhisee korvissa, latu natisee suksien alla, puut vilistävät silmissä. Hihkun ilosta.

Lapsi on kahvitauosta saakka valittanut ja rähjännyt. Nyt hänkin unohtaa kiukkunsa ja nauraa ääneen.

Alakouluaikojen jälkeen en harrastanut hiihtämistä.

Kun koulun liikuntatunneilla sai valita hiihtämisen ja luistelemisen välillä, valitsin aina luistelemisen. Luistinten kuljettaminen koulubussissa oli toki paljon helpompaa kuin suksien, sauvojen ja monojen. Mutta en hiihdellyt vapaa-ajallakaan, ja kuitenkin kävin luistelemassa.

Olihan se nyt ihan toista liukua jäällä sulavasti kuin räpiköidä kinoksissa kaksi metriä eteen ja yksi taakse.

Luistimilla pääsi kovaa, suksilla ei päässyt mihinkään. Luistimet sai heti pois jalasta kun alkoi kyllästyttää. Suksien kanssa piti palata lähtöpisteeseen sieltä minne sitten olikaan onnistunut hiihtämään (minun tapauksessani ei siis kovinkaan kauas).

Luistimet eivät katkenneet ojaan laskemiseen. Luistimilla ei edes joutunut ojaan.

Urheilukilpailuissa luistelijat olivat elegantteja ja huoliteltuja. Hiihtäjillä oli väistämättä hirveät trikoot ja räkää poskella.

Tämä vankkumaton käsitykseni hiihdon epämiellyttävyydestä alkoi murentua vasta muutama vuosi sitten.

Olin vastuuttanut lasten hiihtokasvatuksen heidän isälleen, joka hoitikin tointa ansiokkaasti. Kun koko muu perhe kävi hiihtämässä, minä pysyin tyytyväisenä sisätiloissa.

Sitten kuitenkin ostin sukset (tai puolet niistä). Kynnys oli matala, sillä anoppi halusi hankkia satunnaiseen käyttöön sukset, joita minä voisin puolestani käyttää muun aikaa. Kaiken lisäksi mies valitsi sopivat kapulat valmiiksi.

Tästä vierähti vielä tovi ennen kuin lähdin suksia kokeilemaan, pitkin hampain tietysti.

Ja jostain syystä ihastuin hiihtämiseen. 30 vuoden vastenmielisyys oli äkkiä unohtunut.

Nyt aikuisena en yllättäen välittänytkään siitä, kuinka hitaasti etenin tai kuinka kauas pääsisin. Sen sijaan huomasin, että sivakoidessa mieli lepää.

Aina kannattaa siis antaa toinen mahdollisuus. Kokeilla uudestaan, testata itseään ja purkaa lukkoonlyömiään käsityksiä. Sillä tavalla voi löytää elämäänsä odottamatonta hyvää.

Kirjoittaja on Vihdin Uutisten toimittaja, joka toivoo, että ensi talvena pääsisi etelässäkin taas luonnonladuille

Kommentoi

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.