Armas Nikanderin ollessa kenttämestarina silloin joskus kauan, kauan sitten oli Vihdin kirkonkylän yleisurheilukenttä kaikkineen hänen silmäteränsä.
Kaikki oli tip top. Ihan kaikki. Talvella hän jäädytti ja aurasi luistelualueet, ja kesällä urheilukentän nurmi haki vertaistaan, samoin hiilimurskalla pinnoitetut juoksuradat.
Kuulat, kiekot, keihäät ja juoksijoiden lähtötelineet olivat varastossa hyvässä ojennuksessa – ja puhtaita.
Armas myös mielellään neuvoi miten starttitelineet oikeimmalla mahdollisella tavalla napsutellaan kiinni lähtöpaikalle. Voimankäytöstä oli vain haittaa.
Pituushyppy- ja kolmiloikkapaikkojen hiekka oli koirien ja kissojen kusematonta priimaa tavaraa.
Kiekonheittopaikan verkkoa ei kukaan tärvellyt, ja korkeushyppypaikan alastulopehmikkeet olivat ehjiä.
Me kirkonkylän naperot vietimmekin urheilukentällä paljon aikaa.
Me kirkonkylän naperot vietimmekin urheilukentällä paljon aikaa erilaisten urheiluharrastustemme parissa.
Emme tietenkään silloin ymmärtäneet, että edelleen pystyssä oleva – ja suojeltu – urheilukentän huoltorakennus on oikeastaan merkittävä pala suomalaista urheiluhistoriaa; kenttä ja huoltorakennus valmistuivat niin, että aluetta voitiin käyttää vuoden 1952 Helsingin olympialaisten harjoitusalueena.
Eihän Armas Nikander tietenkään kaikkea yksin tehnyt, tekijöitä oli ajoittain useampia hänen rauhallisessa ja jämptissä ohjauksessaan.
Kirkonkylän urheilukentän moitteeton kunto oli kunnia-asia sittemmin myös esimerkiksi liikuntatoimenjohtaja Risto Ketolalle – ja lukuisille liikuntatoimen työntekijöille.
Ei vielä 1970- tai 1980-luvulla tainnut kenellekään tulla mieleen, että urheilukentälle ja juoksuradoille on ihan pakko mennä rälläämään moottoriajoneuvoilla.
Toki muistan, että joskus joku nutipää halusi jättää jälkensä urheilukentälle ja teki jotain sellaista, mitä varmasti jälkikäteen katui.
Toista on nyt. Kumi palaa kirkonkylän ranta-alueella kun nuorukaiset esittelevät moottoroitujen rämien ja priimojen kulkimiensa suorituskykyä yhtä palavalla innolla kuin lehmät, jotka keväällä pääsevät ensimmäisen kerran ulos laitumelle.
Ja jos vehkeissä ei ole ynyä asfaltilla sudittamiseen niin sitten mennään pilaamaan historiallista urheilukenttää.
Toki se urheilukenttä joskus kaivetaan ylös ja uudistetaan, mutta antakaa rällääjät sen urheilukentän nyt olla urheilukenttänä. Koiranpaskottajista puhumattakaan.
Pian 70-vuotias urheilukenttäalue on useiden työntekijäsukupolvien uutteran työn tulos.
Kyllähän huligaanit saatetaan saada edesvastuuseen tihutöistään jos alueelle laitetaan kyltit kameravalvonnasta ja asennetaan ne valvontakamerat.
Ei kai nykyään ole sallittua kaikki se mitä ei ole erikseen kielletty, oli korona-aika tai ei.