Stressi, kiire, työkuorma, aikataulut, ahdistus.
Toiset sietävät näitä melko hyvin, toiset eivät pärjää näiden kanssa ollenkaan. Pitkään jatkuvina ne eivät kenellekään tee hyvää.
Olen nähnyt, kokenut ja kuullut ystäviltäni monenlaisista stressireaktioista. Joku ei nukahda, toinen herää viimeistään kolmelta aamuyöstä. Jollain tuntuu kiristävän vanne päätä, jonkun sydän hakkaa tuhatta ja sataa.
Ja tuollaiset oireet tietysti vain lisäävät ahdistusta ja stressiä – mikä taas lisää oireita.
Monta vuotta sitten olin töissä kaupassa. Työvuorot vaihtelivat aamuista iltoihin – ja mikä pahempaa, illoista aamuihin.
Jonkin tuollaisen rytminvaihdoksen yhteydessä fillaroin töistä kotiin ja tajusin, että kotona on heti käytävä nukkumaan, jotta ehdin saada säälliset yöunet ennen seuraavaa työaamua. Eikä uni tullut.
Uni ei tykkää komentelusta. Se ei varmasti tule, kun sitä käskee.
Makasin sängyssä ja koitin olla ajattelematta minuutteja, jotka nakuttivat vääjäämättömästi kohti aamua. Koitin olla ajattelematta ”enää neljä tuntia herätykseen, enää kolme ja puoli tuntia herätykseen, enää kolme”.
Koitin laskea lampaita minuuttien sijaan. Koitin muistuttaa itseäni siitä, että pärjäisin yhden työpäivän vähän väsyneenäkin.
Turhaan. Hermoilin unettomuudesta ja olin uneton hermoiluni takia.
Seuraavana päivänä olin väsynyt ja kiukkuinen.
Moni on väsyneenä ja stressaantuneena kiukkuinen. Se on ihan ymmärrettävää.
Ymmärtäminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin hyväksyminen.
Jokainen vastaa omasta käytöksestään, eikä omaa stressiä ole reilua kaataa muiden niskaan. Ei läheistenkään.
Ei ole lasten syy, jos vanhemmilla on liikaa töitä tai murheita. Ei puolison syy, ei ystävien. Työkavereille kiukuttelu ei myöskään johda mihinkään hyvään.
Ketä se muka auttaa, että toisillakin on paha mieli? Tai se, että saa toiset varpailleen?
Piikittely, huutaminen tai syyttely voi helpottaa omaa oloa hetkellisesti – mutta samalla menettää mahdollisuuden yhteiseen veneeseen, kaikkeen siihen tukeen jota olisi voinut saada, jos olisi vain asiallisesti kertonut olostaan.
Kuopukseni kolmevuotiaana lanseeraama voimapusu on meillä yhä käytössä. Kun minua oikein stressaa, menen hänen luokseen. Rutistan ja pyydän: "On ihan kaamea kiire ja valtavasti töitä. Tarvitsen voimapusun."
Saan kolme. Muisku oikealle poskelle ja vasemmalle poskelle ja vielä yksi otsalle. Helpottaa.