Olen jo yli 80 vuotta täyttänyt mummu-vanhus.
Olin tiistaina mieheni kanssa tulossa fysioterapiasta. Minun oli toimitettava apteekissa asioita. Olen potenut issiasta. Vasen jalkani on terve, mutta oikea on aivan arvaamaton. Siihen ei voi luottaa, jos kipu iskee yllättäen. Taata ajoi lähelle apteekin ovea ja minä jäin kyydistä. Sanoin selviäväni sisälle.
Ajattelin, että kyllä minä pääsen muutaman metrin lumessa, mutta ovella oli jäinen liukas ritilä, joka on hieman kalteva. Tunsin, että en pääsekään yhtään askelta yli ritilän lämpöiseen tuulikaappiin, jossa oli jo koulupoikia.
Katsoin poikia ja pyysin vähän apua, etten kaatuisi.
Pojat katsoivat pyörein silmin, mutta kukaan ei rohjennut ottaa auttavaa askelta. Yksi keltatakkinen poika otti kuitenkin haasteen vastaan. Minä ojensin käteni ja sanoin: ”Tartu tähän ja vedä vähän.” Silloin hän otti pari askelta ja tarttui käteeni, veti minut yli ritilän tuulikaappiin turvallisesti.
Riemastuin ja kiitin poikaa avusta! Lupasin muistaa häntä ja sanoin, että oletpa fiksu poika.
Toimitin apteekkiasiani ja varasin auttajalleni pienen karkkipussin.
Pojat olivat siirtyneet ulos odottelemaan linja-autoa. Huomasin saman pojan seisovan oven lähistöllä. Kiitin häntä vieläkin avusta ja sanoin: ”Olet tosi reipas poika.” Kysyin nimeäsi. Vastasit avoimin katsein. Sukunimesikin vielä kerroit. Tiedustelin, millä luokalla olet ja sain tietää, että olet kuudesluokkalainen.
Annoin käteesi kiitokseksi pienen pussin apteekin karkkeja ja sanoin: ”Sinä autoit minua, pidä hyvänäsi!” Katsoit rehdisti silmiin ja sanoit: ”Kiitos!”
Sanoin jo varalta antaessani, että tämä on sinulle, koska uskalsit auttaa. Pidä hyvänäsi!
Ympärillesi kerääntyi heti saalinhimoisia poikia, mutta olin iloinen, että sait pitää palkkiosi.
Kiitos avustasi! Pelastit päiväni. Toivon kaikkea hyvää sinulle ja menestystä elämääsi!
Pirkko Wirtanen