Olen toimittajavuosieni aikana kirjoittanut useamman kerran aforismeista: olen tehnyt lehtijuttuja aforismikirjoista, vuoden aforismiteoksen valinnasta, aforisminäyttelyistä Vihdin kirkonkylän kirjastolla. Olen kirjoittanut aforismeista – mutta en aforismeja.
Viime aikoina olen kuitenkin siirtynyt pöydän toiselle puolelle.
Haastattelussa minulta kysyttiin, mikä minua on inspiroinut kirjoittamaan aforismeja. Miten aforismit syntyvät?
Aforismi on mielenkiintoinen, tiivis, monipuolinen tekstilaji. Aforismissa voi sanoa paljon vähällä. Taitava aforisti osaa rakentaa pienen taideteoksen, joka koskettaa, yllättää, sivaltaa tai naurattaa. Oikein hienoa aforismia voi jäädä miettimään pitkäksi aikaa; se voi herättää pohtimaan isojakin asioita tai läikäyttää sydäntä pysyvästi.
En silti tiedä, mikä minut inspiroi itse kokeilemaan aforismien kirjoittamista. Ehkä se oli pimeys, sillä viime vuonna rupesin heräilemään yö toisensa perään ja pyörittelemään päässäni aforismeja, jotka eivät jättäneet minua rauhaan.
Miksi ne kiusaavat juuri öisin? Jos yöllä pitää jotain kirjoittaa, voisiko se olla edes menestysdekkari, jonka käännösoikeudet myydään kymmeneen maahan? Tai aikalaisromaani, joka voittaa Nobelin ja lukuisia rahakkaita palkintoja? Tai seuraavan lehden jutut, niin että työviikot leppoistuisivat merkittävästi?
Kaikkein mieluiten kuitenkin ihan vain nukkuisin öisin. Painaisin pään tyynyyn puoli yhdentoista paikkeilla ja heräisin virkeänä seitsemältä.
Silloin olisi kuitenkin jäänyt monta aforismia syntymättä.
En tiedä, olisiko maailma menettänyt paljonkaan vaikken olisikaan matkaillut öisin aforismilaan. Ehkä itse olisin kuitenkin menettänyt jotain. Ymmärryksen siitä, että tähänkin sanoilla pystyy. Tyytyväisyyden, kun saa kiteytettyä ajatuksen muutamaan sanaan.
Etenkin olisin menettänyt uuden kokeilemisen ilon.
Kirjoittaja on Vihdin Uutisten ja Luoteis-Uusimaan toimittaja.