Suutari pysyköön lestissään.
Lapsi oli törmännyt tähän sananlaskuun Aku Ankkaa lukiessaan. Hän sanoi, ettei täysin ymmärtänyt sen merkitystä. Kävelimme metsässä ja juttelimme aiheesta.
Pitäisikö ihmisten tehdä vain sitä mitä jo osaa? Tai mihin on tottunut?
On hyvä, että suutarilla on töitä. On hyvä, ettei esimerkiksi palomies tai opettaja keksi ryhtyä suutariksi ja vie oikean suutarin asiakkaita. Mutta mitä jos palomies tai opettaja kuitenkin haluaisi opetella suutarin ammatin? Miksi heillä ei saisi olla siihen mahdollisuuksia – ja oikeutta myös?
Millainen maailma olisi, jos jokainen pysyisi kehdosta hautaan määrätyllä tontillaan? Millaista olisi ihmisen elämä, jollei saisi oppia uutta, kiinnostua uusista asioista, vaihtaa suuntaa, innostua, luoda nahkaansa, olla utelias elämälle?
”Mä ainakin haluan oppia joka päivä uusia asioita”, lapsi sanoi. Tämä on helppo uskoa; hän esimerkiksi lainasi juuri kirjastosta Antero Raevuoren kirjoittaman kirjan Hyvästi, Viipuri - Karjalan pääkaupungin kohtalonvuodet.
Toimittajan työ on siitä hienoa, että koko ajan pääsee oppimaan uutta. Opeteltavana on tietysti teknisiä asioita. Lähimenneisyydessä olen oppinut esimerkiksi, kuinka gallupiin haastateltujen nimien alle saa lehteä taittaessa mustan taustan, jotta nimet erottuvat. Enemmän ja merkittävämpiä asioita on kuitenkin opittavissa haastateltavilta: tietoa, tarinoita, maailmankatsomusta, elämänasennetta. Jokaisella ihmisellä on annettavaa. Jokaisesta kohtaamisesta on jotakin opittavissa.
Nyt olen lähdössä opettelemaan taas jotakin uutta. Olen puoli vuotta virkavapaalla toimittajan työstä ja tekemässä töitä kirjojen kanssa.
Kohtaamisiin siis taas keväällä!
Kirjoittaja on Vihdin Uutisten ja Luoteis-Uusimaan toimittaja.