Olen pukuhuoneessani Oulun kaupunginteatterissa 90-luvun alussa. Pienellä näyttämöllä pyörii Edward Albeen kirjoittama näytelmä Kuka pelkää Virginia Woolfia? Esittämäni roolihenkilö on nimeltään Honey. Nuori, tuore aviovaimo, joka on vähän naiivi ja kokematon. Esityksen alkuun on vielä noin puoli tuntia. En ole mukana heti näytelmän alussa ja vielä on aikaa vetää roolihenkilön nahkaa päälle.
Kuvittelen itseni kävelemään nuoralla. Olen korkealla, ilman turvavarusteita ja kuolemanvaara on todellinen. Eläydyn tilanteeseen ja annan kuolemanpelon, kauhun, tarkkaavaisuuden, lähimmäisten ikävän, surun, onnistumisen ilon ja muiden esiin nousevien tunnetilojen vaihdella itsessäni. Harjoitus hälventää tehokkaasti esiintymisjännitystä, jota ei ole aikaa ajatella, kun eläytyy kävelemään nuoralla korkeuksissa.
Jokaisella esiintyjällä on omat rutiinit esiintymisjännityksen lieventämiseen ja itsevarmuuden nostamiseen ennen esitystä. Riippuu esityksen laadusta kuinka syvällistä keskittymisen tulee olla. Näyttelijä ei voi improvisoida näytelmässä, joka on tarkasti ennalta harjoiteltu. Repliikkejä ei voi keksiä lennosta, koska ne vaikuttavat vastanäyttelijän toimintaan ja tarinan rakenteeseen.
Jännitys kuuluu esiintymistilanteeseen. Se nostaa adrenaliinia, jolla on osuutensa kun näyttelet varmanoloisesti 1000 ihmisen edessä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Adrenaliinilla on ihmeellinen voima. Esityksen jälkeen saatat huomata loukanneesi itsesi näytelmän aikana, mutta et ole tuntenut mitään. Kipu tulee vasta, kun adrenaliini hälvenee. Näin kävi erään esityksen aikana Oulun kaupunginteatterissa. Lava oli täynnä lasinsiruja, koska juomalasi hajosi. Tulin lavasteista näyttämölle sukkasillani. Ihmettelin verijälkiä näyttämöllä, mutta en tunnistanut kipua itsessäni. Kipu tuli esityksen jälkeen, mutta uni ei pitkään aikaan. Uni tulee vasta tunteja esityksen jälkeen, kun adrenaliini on aivan kokonaan haihtunut.
Kirjoittaja on Luoteis-Uusimaan ja Vihdin Uutisten toimittaja