Kolumni
Ain kun mää olen menos Jokikunnal, ni siin Härttilän tiän ristevykses mää muistan Raiku-Iitan. Iita asui josain siäl Härttilän tiän varres, lästä Mustaamäkee muistaaksein. Ida Sundvall oli hänen oikja nimes. Iita oli iloinen ihminen, kova menemään ja tanssaamaan. Joku sanoikin et Iita on kun kärväinen vaan. Iita paineli punainen hame päällä pitkin Jokikuntaa ni ät liäppeet vaan liahui. Siit kovast menemisestäs ja liappaamisestas se vissiin nimeskin sai.
Iital ei ollu miästä mut poika hänel kumminkiin oli. Taik oli ollu mut ei ollu enää silloin kun mää Iitan tuntemaan tulin. Poika oli kuallu, kaatunu soras. Silloin kun poikaa haurattiin oli käiny vähä surkja tapavus. Koht kun kistu oli saatu laskettuun ni Iita oli malttamati menny liika likitten hautaa ja putoi sinne. Ei hänel siin kuinkaan käiny. Piaan hän siält ylöös saatiin.
Vanjärven kartanos, kammariherral, oli ennein paltinen karja, taitamatoin määrä lehmii. Iitakin oli ollu niit hoitamas. Iita tiäsi juur nuukaan mitä lehmä tarttee. Osai reeraa lehmäjer ruat, laittaa hauteet, lypsää tarkast ja kuivittaa aluiset ain sil visiin kun kuului ja täyryi. Kyl Iita elukat hyviin hoisi.
Kerran Iita jourui sairalaan ja siäl hänel tuli jotain kinaa hoitajan kans. Lääketten ottamisest taik jostain simmotest. Iita meinai jo jäärä hävjöl mut sit hän kekkai viimäisen valtin. Iita pamavutti sanoo hoitajal: ”Juu, mut mää olen teittii vanhempa!” Iita oli jo lapsena painanu miäleesäs et vanhempa ihminen on ain oikjas.
Sen mää muistan et Iital oli paljo kattei. Ain kun Iital meni, ni jo siäl porstovas tunnui niin hirmjä kissan pissan haisu. Ja sit siäl sisääl tuas niit kattei oli joka pualla. Niit oli pöyril ja pöytäjen alla, sänkys ja tualeil ja joka paikas. Siäl oli isoi kattei ja piänii kattei. Joku piänempä katti vojei viäl tissii emäätäskin. Joku mul jutteli, et ain ku Iita lähti kylil loihaamaan – Vihrin kirkol ja misä kaikis se loihai – ni se telläi katit kaappeisiin siks aikaa. Vissiin hän aatteli, et nee tekee pahoitas siäl tuas sil aikaa ku hän on pois. Mut mää tykkään, et eiks nee mahtanu tukavuu, eiks nee mahtaneet olla tukavuksiin siäl ahtais kaapeis. Vaik ihminen on elukkarakas, ni toisevalt se on sokja. Ei se malta kaikkii!
Matti Vilppula on filosofian lisensiaatti ja eläkkeellä oleva erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksesta
Iita oli iloinen ihminen, kova menemään ja tanssaamaan.