Kun olin aikuisuuden kynnyksellä, mikään tulevaisuudessa ei vaikuttanut selkeältä. Lukiovuodet olivat hujahtaneet ohi ja toisin kuin olin toivonut, ne eivät olleet tuoneet selvyyttä siihen, mihin suuntaan minun pitäisi seuraavaksi suunnata. 18-vuotiaana itselleni ei ollut vielä kirkastunut se, mitä haluan elämältäni, niin työuraa kuin kaikkea muutakin ajatellen.
Koska jotakin oli tehtävä, pidin välivuoden. Sitten lähdin haparoiden kohti tulevaisuutta. Koska yliopiston ovet eivät auenneet, päädyin ammattikorkeakouluun. Muutaman vuoden opintojen jälkeen oli kuitenkin selvää, ettei ala tuntunut omalta. Hain uudelleen yliopistoon, tällä kertaa eri opintoihin kuin aiemmin, ja toisella yrittämällä tulin hyväksytyksi. Opintojen suunnanmuutos kannatti, sillä nyt ala tuntui omalta. Niin minusta tuli toimittaja, ja sillä tiellä olen edelleen.
Jos nyt voisin antaa elämänohjeen aikuisuuden kynnyksellä hapuilevalle itselleni, sanoisin, että harhaile rauhassa. Anna itsellesi aikaa ja armoa, vaikka tuntuukin siltä, että yhteiskunta hoputtaa valitsemaan lokeron ja painostaa pysymään siellä. Ja mikä tärkeintä: kuuntele äitiäsi ja usko kun hän sanoo, että asioilla on tapana järjestyä.
Aikuisuuden kynnyksellä moni vielä etsii itseään ja elämänsä suuntaa. On mielestäni paljon vaadittu, että nuoruusvuosina osaisi absoluuttisesti sanoa, mitä haluaa tehdä ja kuka haluaa olla lopun ikäänsä. On toki heitäkin, joilla on jo kirkas ajatus tulevaisuuden tiestä, ja se on hienoa. Heille, jotka vielä etsivät, miettivät ja ehkä ovat huolissaankin tulevaisuudestaan ja siihen liittyvistä valinnoista jotka nuorena saattavat tuntua kovin lopullisilta, toivoisin lupaa ja rohkeutta harhailla ja sitä kautta löytää oma polku.
Oman tien etsintä vaatiikin usein juuri rohkeutta, sillä lopputuloksesta ei voi tietää etukäteen. Silti, tavalla tai toisella, asioilla on tapana järjestyä.
Kirjoittaja on Vihdin Uutisten ja Luoteis-Uusimaan toimittaja.