Takana on jo toinen koronavuosi. Sekä vuosi 2020 että vuosi 2021 ovat varmasti monelle jääneet mieleen sekavana poikkeusaikana.
Loppukesästä odotimme jo toiveikkaina kakkosrokotuksia ja suljetun maailman avautumista. Ovela virus iski kuitenkin uudelleen ja tartuntamäärät kohosivat uusiin ennätyksiin.
Miten pitää yllä toivoa pitkittyneessä poikkeusajassa, jossa kokoontumisvapautta rajoitetaan ja tulevaisuus on muutoinkin hämärän peitossa?
Tähän kysymykseen antaa näkökulmaa Nelson Mandelan elämäkerta. Vapaustaistelija istui 27 vuotta elämästään vankilassa, ajoittain erittäin raskaissa ja alkeellisissa oloissa. Pitkä vankila-aika ja erossa olo perheestä ei kuitenkaan katkeroitunut häntä tai tehnyt toimintakyvyttömäksi.
Mandela käytti vankila-aikansa ihmisenä kasvun välineenä. Vaimolleen kirjoittamassa kirjeessä Mandela kertoi sellin olevan ihanteellinen paikka edistyä ihmisenä. ”Selli suo ihmiselle tilaisuuden tutkia päivittäin omaa käytöstään, jotta hän voisi voittaa pahan ja kehittää itsessään olevaa hyvää”, Mandela kirjoitti.
Vankilavuosinaan Mandela oivalsi, että yksilön kehityksen tärkeimpiä mittareita eivät ole suosio, koulutus tai varallisuus, vaan paremminkin rehellisyys, vilpittömyys, nöyryys ja auttamisen halu. Usein elämän tärkeimmät oivallukset syntyvät yksinäisyydessä.
Mandela selvisi vuosikymmenten vankeusajasta menettämättä järkeään. Ja loppu on historiaa: Vapautumisensa jälkeen hänet valittiin Etelä-Afrikan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.
Mandelan elämä ja asenne antavat toivoa myös meille pandemiasta kärsiville. Mandelan tavoin jokaisella on mahdollisuus valita, käyttääkö eristäytymisen ajan tuskailuun vai ottaako poikkeusajan tilaisuutena kehittää itsessään olevaa hyvää. Kun on vähemmän virikkeitä ulkoisesti, voi oppia elämään sisäisesti rikkaampaa elämää. Moni on korvannut hektisen ja liikkuvan entisen elämäntavan tutustumalla esimerkiksi lähellä olevaan luontoon.
Aija Pirinen
Kirjoittaja on Vihdin Uutisten ja Luoteis-Uusimaan päätoimittaja.