Uusi vuosi on taas täällä, ja monesti se tarkoittaa jonkin sortin lupausta uudesta alusta. Uudenvuodenlupausten klassikot taitavat olla aloittaa säännöllinen liikunta, tipaton tai jättää herkkujen syöminen vähemmälle. Toisin sanoen tavoitellaan jonkinlaista elämäntapamuutosta, ja mikäpä olisi parempi aika aloittaa puhtaalta pöydältä kuin uusi vuosi. Sivumennen sanoen, tämä on tietysti harhaa, sillä kyllähän elämäntapamuutoksen voi tehdä aivan milloin haluaa.
Tuntuu siltä, että lupauksilla tavoitellaan paitsi parempaa fyysistä oloa, myös parempaa ja tyytyväisempää versiota itsestä. Lupauksiin on tavallaan sisäänrakennettu ajatus siitä, että kun tämän teen, olen hieman onnellisempi ja hieman parempi ihminen. En ole tehnyt uudenvuodenlupausta vuosiin, sillä en oikein usko niihin. Omani eivät ole nimittäin koskaan pitäneet, niin kuin taitaa useimmiten käydä sellaisille lupauksille, jotka tuppaavat olemaan uuden alun huumassa hieman ylimitoitettuja.
Salaa kuitenkin haluaisin uskoa uudenvuodenlupausten voimaan. Ääneen en ole tänäkään vuonna sanonut mitään, sillä historiani tietäen lupaus ei kuitenkaan pidä. Kellon lyötyä kaksitoista uuden vuoden yönä mietin kuitenkin hiljaa mielessäni, että olisipa tämä se vuosi, jolloin minusta tulee siistimpi ihminen. Tällaiselle krooniselle sottapytylle siisteys on juuri se asia, joka tekisi minusta hieman onnellisemman ja paremman ihmisen. Tietenkin haluaisin muuttua siistiksi ja järjestelmälliseksi kertaheitolla, mikä on aivan utopistinen ajatus ja juuri sellainen ylimitoitettu toive, jolla ei ole mahdollisuutta toteutua. Olen miettinyt asiaa tämän uuden vuoden ensimmäisinä päivinä, ja tullut siihen tulokseen, että ehkä yhden lupauksen sijaan voisikin luvata pyrkiä kehittämään itseään. Jos tiedostaa, että matka on pitkä ja muutos suuri, ehkä pettymys ei ole niin karvas, kun takapakkia ja epäonnistumisia väistämättä tulee. Tänä vuonna totean, että matka on määränpää.
Kirjoittaja on Vihdin Uutisten ja Luoteis-Uusimaan toimittaja.