Loputtoman marraskuun ja lumisateen jälkeen neiti kevät ilmestyi ilahduttamaan juuri silloin, kun mieli oli antanut periksi ja hyväksynyt tasaisen harmauden jatkuvan ikuisesti. Maanantai-illan tavanomainen koiralenkki vaihtui yllättäen virkistäväksi kevätretkeksi.
Lämpöasteita oli kahdeksan. Oli liian paljon päällä ja hiki nousi niskaan. Auringonpaiste kävi ahnaasti kiinni jäljellä oleviin lumikasoihin ja jäiden rippeisiin. Paiste raidoitti maan valkoiseksi ja ruskeaksi.
Askel etsi kuin itsestään ruskeat hiekkaiset ja ruohoiset kohdat maastosta. Tuntui vapauttavalta kävellä ilman liukastumisvaaraa. Jalkapohja piti ja katseen pystyi suuntaamaan muuallekin kuin kohtiin, joihin oli turvallista astua.
Katse hakeutui Pajuniityn kosteikkoalueella villinä vapaasti virtaavaan joenuomaan, josta kohottautui ihmisen kasvoja muistuttava kivi, jota vesi huuhtoi. Mieli haki symboliikkaa: niin ne vuodet hiovat ihmisen kasvoja pehmeämmiksi vieriessään, hiovat vähitellen särmää pois.
Tuntemattomat lenkkeilijät koirineen ja ilman katsoivat kohti ja huikkailivat ilman ihanuudesta. Joku kertoi nähneensä rusakkojen kisailua hangilla. Yhteinen toive oli, että keli jatkuisi samanlaisena niin saisimme pian kunnon kevään ja kohta kesän.
Aurinko veti puoleensa ja suuntasin kohti paistetta. Koira oli toista mieltä ja veti itsepäisesti Nummelan kuntoportaille. Se on tuttu reitti, jonka teemme liki päivittäin. Nyt varjoisat portaat eivät houkutelleet. Annoin lopulta periksi ja huohotimme portaat ylös. Onneksi huohotimme, sillä ylhäällä kuului joutsenten ääniä. Syvät töötötykset ja siipien viuhunat vahvistuivat ja pään yli lensi useita auramuodostelmia. Kymmenien joutsenten urkupilliä muistuttavat äänet sinetöivät kevään.
Etsin kiivaasti kännykkää taskusta ja kuvasin videon, joka ei lopulta tarkentanut yhteenkään joutseneen. Olin liian innoissani varmasta kevään merkistä. Videota tärkeämpää oli joutsenten ylilento kokemuksena, joka säilyy kyllä sydämessä.
Kirjoittaja on Luoteis-Uusimaan ja Vihdin Uutisten toimittaja