Olin matkalla Kotkaan, kun päätin tehdä mutkan Pernajan kautta. Halusin käydä Pernajan keskiaikaisessa kivikirkossa ja myös Agricolan muistomerkillä. Mikael Agricola, suomen kirjakielen isä, oli syntynyt Pernajassa.
Olin netistä lukenut, että Pernajan kirkko olisi matkailijoille päivisin avoinna ja että paikalla olisi myös opas. Kun tulin kirkon pääovelle ja kokeilin sitä, se oli lukossa. Kokeilin myös sivuovia, turhaan. Joku toinenkin turisti harhaili kirkon ympärillä samoin aikomuksin. Tunsimme tulleemme petetyiksi.
Olin jo lähdössä pois, kun jostain ilmestyi nainen – ehkä suntio. Hän meni kirkon sivuovesta sisään ja avasi pääoven sisäpuolelta. Pääsimme kirkkoon. Odotin, että nainen alkaisi esitellä sitä. Niin ei käynyt. Hän käveli kirkon etuosaan ja jäi seisomaan sakastin ovelle. Menin perässä ja tervehdin häntä. Hän ei vastannut tervehdykseeni. Tuijotti vain. Jälkeen päin ajattelin, että tein ehkä virheen kun sanoin: ”Päivää!” Olisi ehkä pitänyt sanoa: ”God dag!”
Kiertelin jonkin aikaa kirkossa. Yritin löytää paperiesitteen, josta olisi käynyt selville kirkon vaiheet ja historia. Sellaista ei löytynyt. Tutustuminen Pernajan kirkkoon jäi pakostakin pintapuoliseksi.
Muutamia vuosia aikaisemmin olin käynyt Pyhtään keskiaikaisessa kivikirkossa. Pyhtääkin on itäisen Suomenlahden rantapitäjiä. Pyhtäällä kirkon esittelijänä oli noin viisitoistavuotias poika. En ole missään tavannut niin hyvää opasta kuin tämä poika oli. Hän tiesi kaiken kirkosta ja sen historiasta. Hänellä oli vastaus vaikeisiinkin kysymyksiin. Hän oli sympaattinen ja ystävällinen.
Kiireinen matkailija saattaa viipyä uudella paikkakunnalla vain tunnin tai pari. Se mitä hän tuona aikana näkee ja kokee, vaikuttaa siihen, millainen mielikuva paikkakunnasta jää. Minun mielikuvaani Pyhtäästä vaikutti käynti Pyhtään kirkossa ja siellä tapaamani opas, melkein lapsi vielä. Aina kun törmään jossain nimeen Pyhtää, mieleen nousee kuva vauraasta, valveutuneesta, kulttuuriystävällisestä ja vieraanvaraisesta pitäjästä.
Voi olla, että kuva on liian kaunis, todellisuutta vääristelevä. En silti halua luopua siitä.
Kirjoittaja Matti Vilppula on filosofian lisensiaatti ja eläkkeellä oleva erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksesta.