Aaro Hellaakoski runoili keväästä: "Valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin, pian, pian joudutaan kukkiviin kyliin." Kesä tuli – mikä ilo ja onni. Selvisimme kahdesta koronapandemiavuodesta ja vapauduimme eristyksestä. Mutta varjon toi hyökkäys Ukrainaan. Se on nostanut pelon ja uhkan Suomessakin. Ikäihmisten kohdalla tämä on aikaansaanut valtavan muistotulvan menneistä sodistamme. Olen kohdannut kaksi kertaa Karjalasta paenneita ihmisiä. Joka tuutista tulee sotaa: kuvia ja tietoja pommitetuista Ukrainan kohteista ja ihmisen arvottomuudesta siellä. Jo korkean iän saavuttaneet eivät osaa enää hahmottaa viestejä eivätkä ymmärtää omaa tilaansa. Pelko on kokonaisvaltainen. Hätä on hirvittävä. Mistä saan apua? Keneltä voin kysyä?
Meillä on hyvin kahtiajakautunut yhteiskunta tällä hetkellä. On ikäihmiset, jotka henkilökohtaisesti ovat kokeneet sodan kauhut, ja on se sukupolvi, joka ei niitä ole kokenut. Molempien taitaa olla vaikeaa ymmärtää toisiansa
Haasteita riittää. Korona sulki palvelutalojen ovet, ja osa on vieläkin lukkojen takana. Mutta ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa ja lääkkeitä. On voitava tavata muita ja vaihtaa mielipiteitä. Silloin elämä on arvokas.
Meiltä puuttuu vanhusten tila, jonne voisi kodin ulkopuolella astua sisään, kertoa toisille tarinoitaan ja juoda kupposen kahvia. Tärkeää olisi, että se olisi riippumaton, siis kunnan omistama, ja vapaaehtoistyöhön perustuva tarinatupa. Kunnassamme on paljon yksin asuvia ikäihmisiä, joiden fyysinen terveydentila on kohtalainen, mutta mielenterveydestä ei huolehdi kukaan. Usea saisi lisää onnellisempia vuosia, jos olisi joku, joka halaisi ja antaisi kupin kahvia ja kertoisi selkokielellä mistä kulloinkin on kysymys. Silloin olisi helpompi avata itsensä ja sydämensä kesälle ja sille, että meillä Suomessa on elämä turvattua ja hyvää. Asummehan me maailman onnellisimmassa maassa.
Kirjoittaja Anna-Leena Brännare on Vihdin vanhusneuvoston puheenjohtaja.