Kirkkovuodessa elämme helluntain jälkeistä aikaa. Jokaiselle pyhälle on oma teemansa, ja viime sunnuntain aiheena oli: armahtakaa.
Meidän ihmisten tehtävä ei ole tuomita lähimmäistään. Tuomiovalta kuuluu yksin Jumalalle. Tästä huolimatta me olemme kärkkäästi esittämässä mielipiteitä kanssaihmisten asioista. Meitä tuntuu kovasti kiinnostavan kaikki se, mitä ympärillämme tapahtuu. Eikä kiinnostuksessa mitään pahaa ole.
Sen sijaa pahaa on se tapa, miten me kohtelemme muita ihmisiä. Me puhumme ilkeästi ja vähättelevästi, me syrjimme ja kiusaamme. Jos jokin asia ei meitä itseä kosketa, ei se saisi koskea ketään muutakaan. Tai jos jokin asia on meille tärkeä, me emme voi ymmärtää sitä, että toiselle se ei sitä välttämättä ole. Meiltä puuttuu toistemme kunnioitus.
Äidilläni on ollut aina tapana puhua sananlaskuin ja vertauksin. Hänen yksi lempifraaseistaan on: Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään. Kun katselee joskus vaikka somemaailman kommenttikenttiä, niin tekee mieli itkeä ja erakoitua. Miten hirveällä tavalla ihmiset puhuvat toisista ihmisistä! Missä on armo, missä on lähimmäisenrakkaus?
Kristinuskoon kuuluu se, että meitä kehotetaan armahtamaan toisiamme ja edistämään oikeuden ja hyvyyden toteutumista. Sinulle tärkeäksi koetun asian edistämistä voi viedä eteenpäin myös toista kunnioittavalla tavalla.
On turha vedota Raamattuun, jos sen sanoilla haluaa vain tuomita muita. Jos ihan tarkkaan Raamattua luetaan, sen sivuilta me kaikki löydämme itsemme, syntisinä ihmisinä. Kukaan ei ole toista parempi. Raamatun sanoma meille ihmisille ei ole kuitenkaan syntien painotuksessa, vaan armossa. Jeesuksen sanat kaikuvat vahvana Vuorisaarnassa: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.” (Matt.5:7).
Kirjoittaja on Vihdin seurakuntapastori.