Suomalaiset ovat huonoja kielissä, koska emme uskalla puhua niitä. Tunnen monia ihmisiä, jotka puhuvat täysin sujuvaa englantia, mutta aloittavat joka keskustelun pahoittelemalla heikkoa kielitaitoaan. Vaikka opiskelemme koulussa englantia ja ruotsia, ehkä saksaa, ranskaa tai venäjää, jos emme uskalla käyttää oppimiamme kieliä, ei kielitaidosta ole mitään hyötyä.
Muutin Tukholmaan kesätöiden takia. Ennen tätä kesää käymäni oikeat ruotsinkieliset keskustelut voi laskea ehkä yhden käden sormilla, mutta yhtäkkiä ruotsin kieli on kaikkialla.
Puhun ruotsia töissä, kämppisteni kanssa, uusien kavereiden kanssa ja ruokakaupassa. Vaikka oikeiden sanojen löytäminen on usein vaikeaa, huomaan myös ajattelevani ruotsiksi.
Tukholma on saanut minut tajuamaan, että minähän osaan ruotsia. En tietenkään puhu sitä täydellisesti. En muista, pitäisikö sanan edessä olla på, i vai till, enkä tiedä arkisia sanoja kuten sateenvarjo tai tiskirätti. Silti selviän useimmista keskusteluista vaihtamatta englantiin.
Vaikka ruotsi tuntuu välillä hankalalta, se on myös luontevaa ja kaunista. Nautin suunnattomasti siitä, että ollessani turistina museossa ymmärrän englanninkielisten käännösten lisäksi myös alkuperäiset kyltit. Kun keskustelen norjalaisen kaverin kanssa, kumpikin ymmärtää toista tarpeeksi, vaikka hän puhuu norjan ja ruotsin sekoitusta ja minä suomenruotsia.
Kielitaito ei pohjimmiltaan tarkoita sitä, että osaa kielioppisäännöt tai tietää kaikkien sanojen merkityksen, vaan tärkeintä on viestin välittyminen. Jos en itse tuomitsisi suomea opettelevaa ihmistä vääristä taivutusmuodoista tai kummallisesta lausejärjestyksestä, miksi muut tekisivät sitä minulle?
Kun koen että vieraan kielen puhumisesta ei tule yhtään mitään, muistutan itseäni siitä, että kukaan muu ei välitä tekemistäni virheistä, ja jatkan keskustelua helt på svenska.
Kirjoittaja Elli Reinikainen on keväällä Vihdin lukiosta valmistunut nuori, joka vaihtoi kesäksi maisemaa Vihdin kirkonkylästä Tukholmaan.