Jahtaan hikisenä murhaajaa pihapiirini ulkorakennuksessa!
Vaikka kylvystä on aikaa jo useampi tiima, tuntuu ihoni vieläkin kumman nihkeältä. Syy taitanee johtua ihan muusta, ajattelen. Raotan ”konttorini” ovea sen verran, että raikastuu. Kesäyö Lankilassa on mustavalkoinen ja lähes äänetön, lukuun ottamatta mökistä kuuluvaa läiskettä ja plaraamista. Hymyilyttää. Naisväki ei ole taaskaan malttanut lopettaa iänikuista Skippo-peliään vielä pikkutunneillakaan.
Valon viirua piisaa yhä lukemiseen ja jatkankin innokkaasti komisario Susikosken vaiherikkaita tutkimuksia. En saa sivuakaan tankattua, kun kimppuuni ujeltaa verenhimoinen inisijälaivue jostakin takavasemmalta. Niinpä joudun tappohommiin – minäkin.
Dekkarin saan nyt ahmittua takakanteen rauhassa ja nautinnollisesti lukukammiossani ennen uuden aamun koita. Murhaajaa kuitenkin veikkasin väärin niin kuin yleensäkin Mauri Sariolan jännäreissä, seikka joka jo yksinään teki minusta kirjailijan poliisiromaanien ystävän. Niissä henkii vanhat ”hyvät” ajat: rosvot ja pollarit kunnioittavat vielä toisiaan. Eikä mestarin sota- ja kaunokirjallisuuskaan puuta heinää sisällä.
Joskus olen huvittunut Sariolan liian pikkutarkasta tyylistä kuvailla tarinoidensa miljöötä, paikkakuntien hotellien ja kuppiloiden juoma- ja ruokalistoja, kauniiden naisten olemusta ja vaatetusta tai uusien autojen ominaisuuksia. Ehkäpä niissä heijastui kirjailijan omaakin elämänkirjoa aikamoinen annos. Entisellä Hesarin rikostoimittajalla kynä sauhusi ja juttu ja juoni luisti ihan omanlaisesti; kriitikot yleensä haukkuivat mutta kansa tykkäsi. ”Suruttoman Sariolan” muutamista opuksista muokattiin elokuviakin.
Suomen suveen ja loman top kymppiin kuuluu ehdottomasti kotimainen jännityspokkari. Valikoimaahan löytynee nykypäivänä niin ruokakaupoista kuin bittiavaruudesta.
Osaavien sanaseppojen tähtinä seikkailevat esimerkiksi ikuinen vempula Vares Suomen Turuus, taitava Takamäki stadissa ja ”Kossu” Koskinen Tampereella. Eikä pidä unohtaa vanhaa ja hyväntahtoisesti ärähtelevää komisario Palmuakaan joukkoineen.
Aamusella rahini muistuttaa veristä tappotannerta. ”Ruumiita” lojuu sikin sokin makuupussilla ja tyynynpieluksella. Permannolla kenottaa yölukemiseni kansilehdykkä – Surma surutalossa – hurmeisen punaisena.
Tänään aion polkaista täydennyksille: piipahtaa ensitöikseen Vikissä, sitten kirjaston poistolaarilla ja ehkä myös kirpparin aarrekätköillä, sillä lukeminen kannattaa aina.
Nummela