Muistaakseni 90-luvun puolivälissä alettiin puhua digiloikasta, uudesta tietotekniikkaan perustuvasta yhteiskunnasta. Kehitys onkin edennyt tavoiteltuun suuntaan. Vaikkei askel ole aina osunut lankulle, digiyhteiskunta on avannut mahdollisuuksia, joita tuskin kukaan osasi kuvitella 40 vuotta sitten.
Kaikkien kannalta siirtymä ei ole merkinnyt pelkkää hyvää. Yhden arvion mukaan noin miljoona suomalaista nuorta tai aikuista tarvitsee digitukea, koska taidot eivät riitä. Valtionvarainministeriön (2017) mukaan täysin autettavia oli noin 620 000. Jos toimintaympäristö on vieras, sirpaleisten asioiden omaksuminen on väistämättä vaikeaa.
Kun välttämätön asiointi muuttuu yhä enemmän bittipohjaiseksi, ongelman perussyy ei ole miljoona osaamatonta asiakasta, vaan sekava ympäristö, joka ei aina edes toimi. Tärkeintä ei ole se, mitä kaikkea verkosta löytyy, vaan se, miten siihen pääsee käsiksi.
Ongelma on yleisin ikätovereillani ja minua vanhemmilla. Jatkuvasti muuttuvan toimintaympäristön hallinta on hankalaa, ja joillekin pienen eläkkeen varassa sinnitteleville jo vaadittavien älylaitteiden hankinta on taloudellisesti mahdotonta. Kun ikääntyy, täysin uusien asioiden oppiminen hidastuu, vaikka olisi kartuttanut itselleen kuinka kunnioitettavan määrän henkistä pääomaa. Hienomotoriikka ei toimi kuten nuorempana, ja kaikkinainen varovaisuus lisääntyy. Jopa avun pyytämistä arastellaan. Olen näkevinäni myös merkkejä siitä, että jotkut ovat huomanneet markkinaraon siinä, etteivät kaikki pysty käyttämään edes peruspalveluja, enkä pidä aavistelustani. Yhdenvertaisuudesta ei pidä joutua maksamaan.
Surullisinta on kuitenkin, jos osa ihmisistä alkaa tuntea itsensä sivulliseksi arkielämänsä digiloukussa yhteiskunnan loikkiessa eteenpäin omilla ehdoillaan.
Kirjoittaja on asunut Vihdin kirkonkylässä yli 40 vuotta. Työskennellyt mm. yliopistotutkijana ja tutkimusmenetelmien opettajana ja ennen eläköitymistään toistakymmentä vuotta Opetushallituksen erikoistutkijana.