Olin kesälomalla puolisoni kanssa Lapissa vaeltamassa. Avaran taivaan alla, ylängöllä, tuntureiden ympäröimänä tunsin oloni hyvin pieneksi.
Jos olisin ollut kotona arjen kiireissä, olisin sanoittanut oloni olevan myös hyvin mitätön. Lapin luonnon keskellä tunsin olevan pieni, mutta arvokas.
Suomalaisessa kulttuurissa itsensä arvostaminen ei ole sitä, mitä sanotaan ääneen, mutta itsensä vähättely sujuu ainakin minulta luontevasti.
Syksyn saapuessa arjen paineet saavuttavat kaiken ikäiset ihmiset. Jos odotuksia ei aseta itse, niitä tuntuu tulevan muualta.
Jeesus kehottaa meitä etsimään turvaa Jumalasta.
Viime sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus osoittaa maallisten asioiden olevan turhaa Jumalan huoneessa, jonka tulisi olla rukouksen tyyssija.
Jeesus kehottaa meitä etsimään turvaa Jumalasta, jonka kätkemme kaiken maallisen touhottamisen alle.
Diakoniatyöntekijänä, äitinä, puolisona, sisarena, tyttärenä ja ystävänä tiedän, että hyvän tekeminen on tärkeää ja tarpeellista. Uskon myös, että olkapäänä, kuuntelijana ja rinnallakulkijana oleminen edellyttää rukousta ja turvapaikkaa omalle sydämelle.
Viime pyhäpäivän teemana oli etsikkoaika.
Se on hetki, jolloin Jumala kutsuu juuri Sinua. Hän haluaa tarjota sinulle turvapaikan ja siunauksen sille hyvälle, mitä teet ja mitä sinulla on.
Älä sulje sydäntäsi tuolta kutsulta, vaan lapsen uteliaisuudella ota se vastaan. Voit yllättyä ja tuntea itsesi ja oman tehtäväsi tässä elämässä arvokkaaksi. Sillä sinua kantavat iänkaikkiset käsivarret.
Kirjoittaja on Vihdin seurakunnan vt. diakoniatyöntekijä.