Olen ollut kesätöissä kotipalvelussa ja keskustellut paljon vanhojen ihmisten kanssa. Yksi toistuvimmista kysymyksistä on, mikä minusta tulee isona. En kuitenkaan osaa vastata siihen mitään järkevää. Aloitan pian valtiotieteen opinnot, mutta yliopisto ei tarjoa valmista ammattinimikettä. Keskustelut ovat saaneet minut tajuamaan ristiriidan suhtautumisessa nuorten tulevaisuudensuunnitelmiin. Vaikka samat ihmiset toteavat, että nuorena on paljon aikaa miettiä, kysymykseen pitäisi osata jo vastata.
Jos opinto-ohjaajia on uskominen, tulevaisuuden työelämä ei näytä samalta kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Pitkät työurat samassa paikassa vaihtuvat pätkätöihin, muutaman vuoden pesteihin ja oman osaamisen markkinointiin. Todennäköisesti suurta osaa minun sukupolveni ammateista ei vielä ole olemassa. Kun ammattitoiveita kysyy kavereilta, usein vastauksena on vaivaantunut naurahdus. Sen kun tietäisi! Esiin tulevat jatkuvasti samat aiheet: epävarmuus, ensikertalaiskiintiö, entä jos valitsen väärin?
Nuoren elämässä on hyvin merkittävää, alkaako seuraavana syksynä ammattikoulu, yliopisto vai välivuosi. Koska opiskelupaikan tai ammatin valintaa mietitään hartaasti ja usein vaihtaminen on hankalaa, valintaa pidetään lopullisena. Harva kuitenkaan tietää tulevaisuutensa vielä parikymppisenä – saati yläkoulussa. Kun työelämä muuttuu entistä pirstaloituneemmaksi, eivät nuorena tehdyt valinnat määritä loppuelämää.
Vaikka olen tavallisesti luonteeltani suunnitelmallinen ihminen, koen että suuri osa työelämään liittyvistä päätöksistä on tapahtunut sattumalta. Päätin viime talvena hakea kesätöihin Ruotsiin ja päädyin kotihoitajaksi Tukholmaan ilman mitään kokemusta hoitoalalta. Vaikka aion opiskella aivan eri alaa, tähän väliin työ on sopinut mitä parhaiten. Ei minun tarvitse nyt päättää tulevaisuutta vaan voin rehellisesti vastata kysymykseen ammattihaaveista: en vielä tiedä.
Kirjoittaja on kirkonkyläläinen nuori, joka haluaisi opiskella vähän kaikkea.