Jokainen netissä asioiva joutuu pakostakin tekemisiin salasanojen kanssa. Ne ovat suojamuuri mutta samalla myös rasite.
Luin vastikään ohjeen, miten hyvä salasana luodaan. Siinä tulisi olla vähintään 13 merkkiä. Niiden tulisi muodostaa mielivaltainen merkkijono, jossa olisi sekaisin isoja ja pieniä kirjaimia ja numeroita. Jokaista kohdetta varten tulisi olla oma salasanansa. Kukin salasana tulisi kirjata omalle paperilleen, ja kullakin paperilla pitäisi olla oma säilytyspaikka.
Ohjeen luettuani tunsin piston sydämessäni. Huomasin, että ohjeen vaatimuksia eivät omat salasanani täytä. Salasanani ovat liian lyhyitä ja helppoja, jonkin tutun sanan tai nimen pohjalta muodostettuja. Säilytän salasanojeni luetteloa työpöydälläni, siis aivan väärässä paikassa.
Päätin ryhdistäytyä. Päätin antaa jokaiselle kohteelle oman, vähintään 13-merkkisen ja vaikeasti tunnistettavan salasanan. Päätin kirjoittaa jokaisen salasanan muistiin omalle lapulleen ja kätkeä laput eri paikkoihin. Sitten syntyi uusi ongelma. Miten muistaisin, missä kätköpaikat olisivat. Tarvittaisiin luettelo kätköpaikoista. Veisinkö sen nettiin omaksi tiedostokseen? Ei, siellä se olisi hakkereiden löydettävissä. Kirjoittaisinko sen paperille ja teippaisin sen jääkaapin oveen? Ei, murtovaras voisi helposti keksiä sen. Veisinkö sen pankin tallelokeroon? Ei, se olisi hankalan matkan päässä eikä pankki ehkä olisi auki silloin, kun tietoa tarvitsisin.
Jonnekin piilopaikkaan luettelon kuitenkin työnsin. Sitten tulin katumapäälle. Kysyin itseltäni: Onko kaikkiin salasanoihin suhtauduttava kuin kruunun jalokiviin? Ymmärrän, että pankkitilien suojaaminen on tärkeää. Sen sijaan sellainen salasana, jolla pääsisi lukemaan vaikkapa Luoteis-Uusimaan digilehteä, hakkereita tuskin kiinnostaisi.
Menin keittiöön, avasin yläkaapin oven ja poistin keskihyllyllä olevan jauhopussin takaa paperin, jossa kerrottiin salasanojeni piilopaikat, sekin, että Luoteis-Uusimaan digilehden salasana on vaatekomerossa kenkätelineessä ruskeiden kesäkenkien oikeapuoleisen kengän pohjallisen alla.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja eläkkeellä oleva erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksesta.