Lokakuun 4. päivänä vietetään Eläinten päivää, ja samana päivänä alkaa myös Eläinten viikko.
Mitä eläimet meille merkitsevät? Joillekin ei mitään, joillekin elinkeinoa, joillekin metsästysharrastuksen kohdetta. Monelle eläin on lemmikki, lenkkikaveri tai läheisen ihmisen korvike. Aika monelle myös ilon tuoja ja mielialan kohottaja.
Olin eräänä myöhäiskesän päivänä tullut käymään kesäpaikkaani, vanhaan maalaistaloon, lapsuudenkotiini. Kun ajoin portista pihaan, näin, että portailla minua odotti vieras: kissa. En ollut koskaan nähnyt sitä aikaisemmin enkä tiennyt, kenen se voisi olla. Se oli iso, lihava, kiiltäväkarvainen, hyvinvoivan oloinen. Mikään kulkukissa se ei ollut. Ehkä se oli jostakin lähitalosta ja lähtenyt sieltä omille retkilleen.
Olen aina ollut heikko kissan kehruulle. Sillä on minuun jotenkin hypnoottinen vaikutus.
Kissa suhtautui minuun kuin vanhaan tuttavaan. Kun astuin autosta ulos, se juoksi minua vastaan ja alkoi puskea jalkojani. Se seurasi minua sisälle taloon. Se kulki perässäni kuin koira. Kun menin puutarhaan ja yritin ruveta nostamaan perunaa, se hääräsi koko ajan jaloissani.
Illalla kun olin lähdössä takaisin kaupunkiin, kissaa ei näkynyt enää missään. Menin autoon ja käynnistin moottorin. Tulin samalla vilkaisseeksi peiliin ja hämmästyin: kissa makasi auton takapenkillä. Se oli jossain vaiheessa päässyt pujahtamaan auki jääneestä ovesta sisään. Minun oli pakko poistaa se, niin mielelläni kuin olisinkin halunnut sen jäävän.
Parin viikon päästä palasin takaisin panemaan kesäpaikkaa talvikuntoon. Sama vieras – tai paremminkin jo tuttu – odotti minua jälleen rappusilla. Aloin tyhjentää vesiastioita, kantaa puutarhakalusteita suojaan, lukita ovia ja katkaista sähköt. Seuralainen kulki koko ajan perässäni.
Jossain vaiheessa tunsin tarvetta lepuuttaa selkääni. Oikaisin itseni ruokasalin matolle. Kissa asettui makuulle rintani päälle ja aloitti jumalaisen kehräyksen. Olen aina ollut heikko kissan kehruulle. Sillä on minuun jotenkin hypnoottinen vaikutus. Siinä syyskylmän talon lattialla maatessani, melkein nirvanaan vaipuneena ja tajunnan rajamailla ajattelin, että juuri tällä tavalla tahtoisin kuolla: ison kollin kovaan kehräykseen.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja eläkkeellä oleva erikoistutkija Kotimaisten kielten keskuksesta.