Meitä ihmisiä koetellaan elämässämme monin tavoin. Harvan elämä kulkee aina auringonpaisteessa kepeillä askelilla. Ulkoa tulevat paineet ja omat odotukset itsestä, kanssaihmisistä ja maailmasta, rasittavat kulkijaa. Ihmisen kohtaloon kuuluvat menetykset, pettymykset, suru.
Toisaalta, meidän elämäämme kuuluu usein myös iloa, rakkautta, onnistumisen tunteita. Elämä on onneksi harvoin mustaa tai valkoista, joko tai. Useimmiten se on onneksi molempia. Surun keskellä voi kimmeltää myös rakkautta, kiitollisuutta. Huonon päivän voi piristää toisen hymy tai pyyteetön auttaminen.
Onko tässä missään mitään järkeä?
Samalla tavoin, kun eri kokemukset ja ajanjaksot vaihtelevat elämässä, myös usko ja epäusko voivat vaihdella. Harvalla on tunne siitä, että olisin aina vahvana uskossa. Ei minulla ainakaan. Surun kohdatessa tai masennuksen vallatessa elämästä alaa, voi uskonkin kanssa kipuilla. Miksi Jumala sallii tämän kaiken? Onko tässä missään mitään järkeä?
Itsellä on auttanut usein epäuskon hetkellä ajatus siitä, että kelpaan tällaisenakin, epäuskoisena. Että Jumalan rakkaus meitä ihmisiä kohtaan on kuitenkin niin valtava, että hän rakastaa, vaikka minä horjuisinkin. Elämässäni tai uskossani.
Toinen asia, mikä on auttanut huonoissa ajoissa, on ajatus siitä, että ihmisen elo pitää sisällään järjetöntä surua. Se kuuluu tähän elämään, yhtä tiukasti kuin järjetön rakkauskin. Jos tunnen valtavaa surua, se on merkki siitä, että olen saanut myös valtavasti rakastaa. Jumala on antanut minulle rakkauden, ja sitä kautta myös surun. Nämä tunteet kietoutuvat ihmisen elämässä yhteen.
Me olemme koko ajan monimutkaisia, monenkirjavia, monenlaisia. Meihin kuuluu niin ilo kuin suru, usko kuin epäusko. Elämä on tätä kaikkea. Tänään yritän muistaa kiittää siitä, että olen saanut elämän, iloineen ja suruineen. Uskon ja epäuskonkin.
Kirjoittaja on Vihdin seurakuntapastori.