Amerikoista on rantautunut Suomeen perinteitä, jotka ovat erityisesti lasten suosiossa. Yksi näistä on halloweenin vietto. Se ajoittuu Yhdysvalloissa pyhäinpäivän aattoiltaan, jolloin lapset kiertelevät talosta taloon pelottavissa naamiaisasuissa keräämässä karkkia ja kysyvät: Karkki vai kepponen?
Kun tätä lasten kiertelyä tarkastelee positiivisessa valossa, sen voi nähdä pelkojenkäsittelyharjoituksena, joka sulkee sisäänsä jopa kuoleman kohtaamisen pienelle ihmiselle sopivalla tavalla.
Pyhäinpäivästä on muodostunut suomalaisen ihmisen hautausmaalla ja kirkossa käymisen päivä ja ilta. Muistamme meille rakkaita ihmisiä koko perheen voimalla.
Eräänlaisena ajankuluun liittyvänä totuutena on sanottu, että kukin meistä on kuolemansa jälkeen olemassa niin kauan kuin joku meitä muistaa ja muistelee. Kun kukaan ei enää muistele, vaivumme historian hämärään.
Tämä on ihmisen osa pientä merkkihenkilöiden joukkoa lukuun ottamatta. Vain käymäseltään olemme tämän maan päällä siirtyäksemme edesmenneiden seuraan.
Kun aikamme on lyhyt, päädymme miettimään syntyjä syviä: mikä on ihmisen olemassaolon ja elämän tarkoitus, mitä elämälläni teen ja mitä tavoittelen, mikä on minulle tärkeää ja päättyykö kaikki kuolemaan vai, onko kuolema vain välipysäkki.
Elämän rajallisuus kutsuu meitä valmistautumaan kuolemaan. Toiset tekevät itselleen arkun valmiiksi, toiset suunnittelevat omat hautajaisensa viimeistä piirtoa myöten.
Kaikkea tätä ennen on tarkoituksenmukaista elää mahdollisimman hyvä elämä, joka on täynnä rakkautta ja huolenpitoa toisista ihmisistä ja luonnosta, merkittävää työntekoa ja yhteisön rakentamista sekä suvun jatkamista.
Kaiken keskiössä on hyvän jäljen jättäminen maan päälle, ainakin joihinkin ihmisiin, ja luomakuntaan kaikkinensa.
Kirjoittaja on Vihdin kirkkoherra, joka on huomannut iän myötä saavansa usein kutsuja hautajaisiin.