Lutari oli meille entisille vihtiläisnuorille, jos ei ihan internet niin ainakin medialukutaidon aapinen. Muistanko oikein, että lehti ilmestyi tiistaisin ja torstaisin? Aku Ankka tuli keskiviikkoisin ja Viikko-lehti torstaina.
Aikuiset siteerasivat Lutaria keskusteluissaan, kirkollisuutiset olivat päivittelyn ja pikkujuoruilun aiheita, mutta jos pääsi kuvalla Lutarin haastatteluun, oli jo melkoinen julkkis.
Vähän liikuttava Lutari-muisto on se, että äiti tilasi minulle lehden Kajaaniin 1980-luvun taitteessa. Olin siellä OKL:ssä opiskelemassa ja valitin koti-ikävää. Äiti yritti kaikin keinoin sitä lievittää.
Olin puolisen vuotta Karprintillä Luoteis-Uusimassa töissäkin. Työtahti oli mahdoton, vaikka olin tottunut Ylen ajankohtaistoimituksen kiihkeään rytmiin. Sain silloin ysärillä myös velvoitteen ottaa juttuihin valokuvat. Se oli melkoinen kunnia coca-cola-kamerakuvaajalle. Ajattelen sen olleen avain monimediaalisen journalismin ymmärtämiseen.
Tämä on viimeinen Luoteis-Uusimaa. On ollut ilo ja mahdollisuus olla mukana vieraskynäilijänä viimeinen vuosi.
Kunnia on kirjoittaa tähän lehteen.
Maailma muuttuu ja me emme saa olla kapuloina muutoksen rattaissa. Tiedonvälitys, mediamarkkina ja ihmisten käyttötottumukset ovat jo muuttuneet. Paperin hinta nousee, postitus kallistuu, tilaukset vähenevät. On uusien tuulien aika.
Lutari säilyy muistoissani symbolina yhtenäiskulttuurin ajasta. Ajasta, jolloin painetulla sanalla oli arvoa ja auktoriteettia. Ajasta, jolloin ei reaaliaikaisesti voinut lukea Facebookin ryhmistä alueen kuulumisista.
Luoteinen Uusimaa siirtyy uuteen tiedonvälityksen aikaan. Kiitos ja näkemiin.
Kirjoittaja on vanha- ja kesävihtiläinen, Instagramissa @erilainen_muori