Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat parhaillaan meneillään, ja onkin otollinen aika pysähtyä pohtimaan nykyisenlaista lukiojärjestelmää. Jatko-opiskelupaikan saaminen riippuu tänä päivänä entistä enemmän kirjoitusmenestyksestä. Tämä jo itsessään aiheuttaa nuorille kovia paineita, mutta kirjoitettavien aineiden valitseminen se vasta työsarka onkin.
Jo heti lukiouran alkutaipaleella olisi hyvä tietää, minne sitten muutaman vuoden päästä haluaisi hakea. Toki kaikista aineista löytyy pakollisia kursseja, mutta tilaa tutkailla vaihtoehtoja vapaasti ei paljoa kolmen vuoden aikataulussa ole. Ja vaikka omat todelliset kiinnostuksen kohteensa löytäisikin, ajautuu yhä useampi nuori valitsemaan oppiaineet todistusvalinnan pisteiden mukaisesti.
Pitkää matematiikkaa ja fysiikkaa luetaan sitten kolme vuotta väkipakolla, jotta päästäisiin kilpailemaan suosituista jatko-opintopaikoista. Pitkässä matematiikassa ja fysiikassa ei ole mitään vikaa. Opintojen painottuminen todistusvalintapisteiden ympärille kuitenkin syö lukion merkitystä yleissivistävänä kouluna.
Nuoret lukevat entistä vähemmän vieraita kieliä, mikä osaltaan johtuu siitä, ettei kiinnostuksesta huolimatta aika yksinkertaisesti riitä. Sama koskee myös taideaineita, sillä monet joutuvat karsimaan niistäkin saadakseen enemmän aikaa niin sanotusti hyödyllisille, pisteitä tuottaville aineille.
Yhteiskunnassa tuntuu vahvasti elävän ajatus siitä, että matemaattinen osaaminen olisi jonkinlainen älykkyyden mittari. Näinhän asia ei todellisuudessa ole, ja olisikin tärkeä miettiä aineiden pisteytyksiä tarkemmin, jotta ne kulkisivat paremmin käsi kädessä opiskelupaikan sisällön kanssa. Lisäksi on kysyttävä, onko todistusvalinnan suuri painoarvo oikea valintatapa, vai koituuko siitä vain enemmän harmia sekä kuormittuville nuorille että loppupeleissä myös koko yhteiskunnalle.
Kirjoittaja on Vihdin nuorisovaltuuston puheenjohtaja.