Juhani Ranta on Länsi-Uudenmaan Sotaorpojen puheenjohtaja – "Sotaorpoudesta täytyy puhua"

Juhani Ranta on Länsi-Uudenmaan Sotaorpojen puheenjohtaja. Mari Vainio

toimitus

– Oma isäni kaatui jatkosodan Tali- Ihantalan ratkaisutaisteluissa 28.6.1944. Itse synnyin saman vuoden joulukuussa, joten en ole koskaan tavannut isääni.

Isä on Juhani Rannalle tullut tutuksi ainoastaan jäljelle jääneiden kuvien ja läheisten kertomusten kautta.

– Harvoin vainajasta puhutaan pahaa, mutta tuntuu, että hän oli järjestyksen mies, vähän nuukakin kuulemma, naurahtaa Ranta.

Sama ominaisuus on Rannan mukaan periytynyt hänelle itselleenkin ja omille pojille. Tarkka täytyy olla.

Rannan vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1939.

– Samana vuonna toukokuussa isäni lähti suorittamaan asevelvollisuutta, josta hän lähti suoraan talvisotaan. Kun se päättyi, hän jatkoi asevelvollisuuttaan ja kotiutui joulukuussa 1940, kertoo Ranta.

Jatkosodasta hän ei enää kotiin palannut.

Ranta muistelee lapsuuttaan, jolloin sodasta ei puhuttu. Ehkä asia oli liian kipeä ja vielä liian lähellä.

Ainoastaan sodan käyneet miehet puhuivat kokemuksista keskenään.

Koulussakaan ei sodasta kerrottu. Ainoastaan yhteiskoulun silloinen rehtori Jalmari Kervilä, itsekin rintamalla ollut pappi, kertoi uskontotunnilla sodasta. Muuten asiasta vaiettiin.

Häpeää sai pieni poika kuitenkin tuntea. Orpoudesta ei häntä kiusattu vaan siitä, että oma äiti meni toisen kerran naimisiin.

Ranta sai 5-vuotiaana isäpuolen ja myöhemmin kaksi veljeä.

Oman tukensa sotaorvolle Juhanille antoi pieni naapurin tyttö, joka myös oli menettänyt isänsä sodassa. Perhe oli tullut Karkkilaan Karjalasta evakkona.

– Yhdessä mentiin kouluun, talvella hiihdettiin, keväällä käveltiin.

– Ehkä meillä oli jokin sanomaton yhteys kun molemmilla oli sama tausta, pohtii Ranta.

Sittemmin 1960- ja 1970-luvuilla ei kunniaa veteraaneille juurikaan herunut.

– Monta kertaa sain nuoruudessani kuulla lauseen ”ettei isäsi olisi ollut pakko sinne mennä tapettavaksi”.

– Itsenäisyyden vuoksi henkensä antanut -sanonta oli siihen aikaan vieras. Sota-ajat haluttiin unohtaa eikä veteraaneja kunnioitettu.

Vaikka Ranta sanoo kasvaneensa hyvässä perheessä, on sotaorpous varjostanut koko elämää.

– Siitä huolimatta, että äiti vaihtoi sukunimeä uuden avioliiton myötä ja isäpuoli olisi ottanut minut omalle nimelleen, halusi äiti pitää minulla isäni nimen.

Lapsena se harmitti. Kokeet kun piti aina viedä äidin allekirjoitettavaksi ja hänellä oli toinen nimi. Se hävetti pientä koululaista.

Isän jämeryys kantoi äidin kasvatukseen. Välillä hän piti jöötä isänkin edestä. Mutta jykevä jääräpäisyys vei myös hyvään.

Ranta olisi nuorena halunnut Högforsin konepajakouluun minne muutkin pojat menivät. Äiti velvoitti hakemaan yhteiskouluun.

Hänen mukaansa isä oli päättänyt kouluttaa poikansa niin, ettei ”koskaan tarvitsisi joutua nokiseen tehtaaseen töihin.”

Elämäntyönsä Ranta on tehnyt pääosin puolustusvoimissa. Liekö siinäkin osansa isän kohtalolla.

Ja sotaorpojen asioista ei totisesti puhuttu. Siitä esimerkki työvuosilta.

– Työkaverin kanssa tehtiin parikymmentä vuotta työtä rinnakkain. Koskaan ei puhuttu kummankaan taustasta.

Vuonna 2013 valtio myönsi sotaorvoille tunnustuksen ja rintamerkin. Ja sitä olivat vastaanottamassa molemmille yllätyksenä, työkaverit yhdessä.

Keskustelua sotaorvoista ei yhteiskunnallisellakaan tasolla juurikaan ollut niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa.

Ehkä siinä on osasyy miksi myös sotaorpoyhdistyksiä alkoi syntyä vasta 2000-luvulla. Ensimmäinen perustettiin Lahteen ja heti perään vuonna 2001 Vihtiin.

Yhdistyksen nimeksi määriteltiin Länsi-Uudenmaan Sotaorvot. Mukana on jäseniä myös Lohjalta, Karkkilasta ja Lopelta.

– Vihdin Kaatuneitten Omaiset oli päätetty lopettaa. Sen tilalle sotaorvot päättivät perustaa uuden yhdistyksen ja kaikki alueen sotalesket kutsuttiin sen kunniajäseniksi.

Yhdistyksen jäsenet pyrkivät kokoontumaan kerran kuussa. Ja nyt ainakin jutellaan. Jokainen jakaa vuorollaan omia muistojaan. 88 -vuotias on tällä hetkellä yhdistyksen vanhin jäsen, nuorimmat ovat 1944 syntyneitä kuten Ranta.

Itsenäisyyspäivän arvon jokainen sotaorpo ymmärtää. Sitä juhlistetaan perinteisin menoin.

Juhani Ranta kiittää sekä seurakuntaa että Vihdin kuntaa vuotuisista hienoista juhlan järjestelyistä.

– Eikä itsenäisyyden arvoa tule unohtaa koskaan. Nuorille on hyvä muistuttaa siitä, ettei se ole itsestäänselvyys.

Oman isänsä muistoa Rantaa vaalii käymällä haudalla aina isän syntymä- ja kuolinpäivänä, itsenäisyyspäivänä sekä jouluaattona.

Juhani Rannan terveiset ovat:

– Itsenäisyys on iloinen asia mutta siihen tulee suhtautua vakavasti.

– Me vanhemmat luotamme, että nuoret pitävät isänmaastamme niin hyvää huolta, ettei sotaa enää tule ja voimme tulevaisuudessa elää yhdessä, rauhan täyttämässä maassa.

Mari Vainio

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.