Leena Åkermanille läheisen auttaminen on luonnollinen osa ihmisyyttä – läheisten hoiva on luonnollinen osa elämää

Leena Åkerman, vieressään kuva vanhemmistaan Margit ja Viljo Kuulasta. Mari Vainio

toimitus

Leena Åkermanin äiti Margit kaatui kotinsa eteisessä. Ikää oli tuolloin 88 vuotta. Se muutti äidin jos tyttärenkin elämän vuosiksi eteenpäin.

– Aluksi tilanne ei näyttänyt vakavalta, mutta myöhemmin, kipujen voimistuttua äiti vietiin sairaalaan, jossa hän oli lopulta yli kaksi kuukautta. Lonkka oli murtunut.

Pitkä sairaalajakso taannutti vanhuksen jo valmiiksi hauraan terveyden. Liikkuminen omin avuin ei enää onnistunut. Hän joutui pyörätuoliin.

– Sairaalajakson aikana äiti huolestui tyhjillään olevasta kodista, vanhasta talosta. Muutin sinne ja asuin äidin kanssa hänen loppuvuotensa.

Leena Åkerman kutsuu itseään tsuppariksi. Omaishoitajanimitykseen hän taipuu vasta äidin loppuaikoina.

– Äidin luona kävi kaksi kertaa päivässä kodinhoitaja. Itse olin päivisin työssä liikkeessämme Hiidenkellossa.

Äiti oli minulle hyvin rakas.

Hän hoiti äidin ostokset ja pankkiasiat ja haki päivittäisen ruoan paikallisesta ravintolasta. Lounas syötiin aina yhdessä.

Leena Åkerman tuntuu pitävän muuttoa ja päivittäistä avunantoa luonnollisena osana elämää.

– Äiti oli minulle hyvin rakas. Ja hän oli hoitanut minua ja veljiäni lapsena täysipäiväisesti kotona. Nyt oli minun vuoroni auttaa.

Äiti tarvitsi apua sängystä nousuun, pukemiseen, vessassa käyntiin, pesemiseen. Vanhaan taloon rakennettiin uusi kylpyhuone. Vanha sijaitsi yläkerrassa. Pyörätuolilla ei sinne ollut enää menemistä.

– Onneksi olen liikkunut aina paljon ja olen vahva. Minun oli kuitenkin opeteltava ammattilaisten otteet äidin nostamiseen, etten satuttaisi itseäni.

Välillä ulkoiltiin yhdessä. Maailma näytti uudet kasvonsa kun niitä katsoi pyörätuolissa istujan silmin. Liikkuminen oli välillä hankalaa, joskus mahdotonta.

– Äiti oli hoivastani koko ajan kovin kiitollinen ja kaikkeen myötämielinen. Hänen kanssaan oli siten helppo elää ja asua.

Hoivan vaativuuden Leena myöntää kuitenkin auliisti. Se sitoi äidin luo. Häntä ei voinut jättää pitkäksi aikaa yksin. Vanhat päiväkirjamerkinnät kertovat raskaasta ajasta.

Oli oltava itse ponteva.

– Onneksi sairaanhoitaja-ystäväni muistutti vapaapäivien välttämättömyydestä. En saisi sitoa itseäni tehtävään totaalisesti.

Oli oltava itse ponteva. Leena Åkerman ilmoitti veljilleen, että tarvitsee kahden viikon välein vapaan viikonlopun. Näin molemmille veljille tuli yksi viikonloppu kuussa äidin apuna.

Kun äiti Margit täytti 90 vuotta, hänen syntymäpäiviään vietettiin vielä kotona. Sen jälkeen hän siirtyi asumaan Nummelan Kaarikotiin. Vanhuksen muisti oli alkanut heiketä. Asuminen kotona ei ollut enää turvallista.

– Ensimmäisen yön nukuin siellä hänen vieressään lattialla. Sen jälkeen kävin häntä päivittäin tapaamassa.

Äidin hoidosta on jo vuosia aikaa, mutta yhä vielä Leena muistaa sitovuuden työn rankimpana asiana. Mihinkään ei voinut lähteä, mitään ei voinut sopia etukäteen. Omat harrastukset oli unohdettava.

Oman kokemuksensa kautta Leena Åkerman muistuttaa omaishoidon tärkeydestä. On hienoa, että siihen on tänä päivänä saatavissa apua. Itse hän ei osannut apua pyytää. Epäilee sen silloista olemassaoloakaan.

Äiti ehti asua Kaarikodissa vuoden ennen kuin hän joutui sairaalahoitoon. Tytär kulki elämän loppumatkan lähellä.

– Nukuin hänen kanssaan, välillä sairaanhoitajien ihmetykseksi lattialla, viimeiset yöt sängyssä hänen vierellään.

Sitten koittivat äidin viime hetket.

– Istuin hänen sänkynsä päässä, luin hänelle, välillä lauloin. Viimeisen henkäyksen tullessa sain pitää häntä sylissäni.

Kuolema kosketti, tuli lähelle - jos siten elämäkin.

– Lopuksi autoin hänet arkkuun viimeiselle matkalle.

Vuosien jälkeen Leena Åkerman myös auttoi miestään, joka joutui vakavaan auto-onnettomuuteen.

– Kävin Nummelasta Helsingissä katomassa häntä sairaalassa päivittäin.

Aika oli kovin raskas sillä samaan aikaan oltiin sulkemassa pariskunnan Hiidenkello-liikettä. Leena oli tilanteessa aivan yksin. Välillä avunantajakin löysi onneksi auttajansa.

– Kelloseppäystävämme Harjavallasta tuli tekemään kellosepän töitä ja ystävättäreni hoiti loppuunmyyntiä. Ilman heitä en varmasti olisi jaksanut.

Auttaminen, kuin itse luotu vapaaehtoistyö tuntuu olevan hänelle kuitenkin luonnollinen osa omia eläkepäiviäkin.

– Käyn välillä katsomassa tuttuja vanhuksia, juttelemassa ja kahvittelemassa heidän kanssaan. Matkoilta yritän muistaa heitä postikortilla.

Leena pohtii sitä kuinka vierailut ja postikortin lähetys vievät vain pienen tovin, mutta antavat vanhuksille suuren ilon. Ja samalla siitä saa hyvän mielen. Vanhuksilla on elämän kokemusta, josta saa hengen ravintoa myös itselle.

– Ja miksi en auttaisi muita jos he apua ja läheisyyttä tarvitsevat. Se on normaali, inhimillinen ihmisen osa, sanoo Leena Åkerman.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu

Tilaa uutiskirje

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.