Elokuvissa: Krampus

Kun Max-pojan (Emjay Anthony) riitaisa suku viettää joulua hampaat irvessä, poika-paran illuusiot perhejoulusta särkyvät ja hän manaa koko juhlan hornan tuuttiin. Universal Pictures

toimitus

Itävallassa joulusesongin aloittaa Krampuslauf, paraati, jossa sarvipäiset ihmisvuohet rynnistävät punaisten soihtujen valaisemilla kaduilla ja kalisuttelevat kauheita ketjujaan. Sikäläisessä mytologiassa Krampus on Pyhän Nikolauksen karmiva kääntöpuoli, esikristillinen antijoulupukki, joka kantaa mukanaan tyhjää hiilisäkkiä. Kiltit lapset saavat Nikolaukselta lahjan, tuhmat joutuvat hiilisäkkiin.

Siinä on kieltämättä oivallinen aihe kauhukomedialle. Onhan Krampusin tarkoitus olla schauriglustig, kaameanlystikäs, pikemmin kuin pelkästään hupaisa tai yksinomaan hyytävä. Tähän tarkoitukseen nähden Michael DoughertynKrampus on sopivasti nostalginen ja nostalgisuudestaan tietoinen joulukauhuttelu. Pelin henki on 1980-lukulainen, aina erikoistehosteita myöten, joista yllättävän suuri osa on toteutettu perinteisin keinoin.

Kymmenvuotiaan Maxin (Emjay Anthony) joulu on menossa mönkään. Häijy sukulaisjoukko on taas kerran tulossa kylään ja pilaamaan tunnelman. Serkkujensa kiusanteosta suivaantuneena Max repii joulupukille kirjoittamansa kirjeen ja hylkää joulumielen. Se on tietysti virhe. Sähköt sammuvat, lumimyrsky iskee, pihaan ilmestyy lumiukko ja katolta alkaa kuulua uhkaavaa rapinaa.

Max on manannut esiin Krampusin, josta Maxin itävaltalainen isotäti Omi (Krista Stadler) osaa kertoa enemmän kuin tahtoisikaan.

Kaikille, jotka ovat muistelleet kaiholla perinteistä joulua, siis kauhuelokuvaa, Doughertyn elokuva on todellinen joululahja. Tarkoitan tätä käsitteen täsmällisessä merkityksessä.

Miksi lapset kirjoittavat toivomuslistoja? Jotta aikuiset osaisivat valita ainakin osapuilleen oikeat lahjat. Joululahja on siten eräänlainen epäyllätys, jossa tärkeintä on se, että toive jollakin tavoin konkretisoituu. Juuri tällainen epäyllätys Krampus on. Se on jo itsessään ihan mukava yllätys.

* *