– Vuonna 1946 tultiin Karjalasta tänne Vihtiin. Meillä oli jonkinlainen urheilutausta jo veljen kanssa, lähinnä hiihdosta, jokikuntalainen Valde Kukkaro kertoo.
17-vuotias Valde ja hänen isoveljensä Aimo olivat edustaneet Kilpeinjoen urheilijoita. Monet Karjalasta tulleet liittyivät Vihdissä Kalevan Viestiin. Kukkaron veljekset halusivat sen sijaan liittyä uuden kotikylän urheiluseuraan, Jokikunnan Urheilijoihin.
Seuran puheenjohtajana oli tuolloin Teodor Koskenniemi, olympiavoittaja Antwerpenin olympialaisista. Noista olympialaisista ja maastojuoksun joukkuekilpailusta tulee nyt elokuussa kuluneeksi sata vuotta.
Valde Kukkaro muistaa olympiavoittajan monitaitoisena ja puuhakkaana miehenä.
– Hän oli yleismies jantunen kylällä, Kukkaro kertoo.
Koskenniemi oli asioitsija ja hänen kotonaan oli myös Jokikunnan puhelinkeskus, jota Teodor ja hänen vaimonsa Elsa molemmat hoitivat.
Koskenniemi oli myös suutari ja hän tekikin Kukkarolle piikkarit ja korjasi monot.
– Juoksin piikkareilla aika monta kilpailua radalla ja jopa maastossakin käytin niitä. Maastossa oli sellainen hankaluus, että metsässä kävyt jäivät piikkeihin kiinni. Se vähän hankaloitti juoksemista, Kukkaro naureskelee.
– Yhdet vanhat monot hän korjasi niin, että niihin tuli kunnon rantut ja siteet. Korjauksessa monot kapenivat niin, ettei niihin sopinut kuin yksi sukka. Nurmijärven Nukarilla oli sitten hiihtokilpailut, jotka jouduin puolimatkassa keskeyttämään, kun meinasi varpaat jäätyä, Kukkaro kertoo. – Mutta kevyet ne monot olivat!
Kukkaro muistelee, että kun hän ja veli rupesivat lenkkeilemään enemmän, Koskenniemi oli mainio hieroja ja hänellä oli hyviä neuvoja kremppoihin. Koskenniemi vinkkasi esimerkiksi hoitamaan kipeitä pohkeita silakkanelikolla: eli puiseen 25 kilon silakkatynnyriin laitettiin vuorotellen kylmää ja lämmintä vettä ja liotettiin siinä jalkoja.
– Hieroessa tuli samalla kyseltyä kaikenlaista, Kukkaro toteaa juttutuokioistaan Koskenniemen kanssa.
Aimo lähti Kanadaan vuonna 1951, mutta Valde jäi kylälle ja jatkoi hiihtämistä, sai omia saavutuksia. Ja oli säännöllisesti tekemisissä Teodor Koskenniemen kanssa.
Kun Elsa-vaimo kuoli, Kukkaron pariskunta kutsui Teodor Koskenniemeä usein luokseen syömään.
– Hän ei ollut niin perehtynyt huushollin pitoon, Valde Kukkaro hymyilee.
Kukkaro muistelee, että Koskenniemi liikkui pääasiassa polkupyörällä vanhoihin päiviin saakka.
– Kerran hän joutui auton töytäisemäksi ja meni nurin.
Tämän jälkeen Teodor muutti tyttärensä lähelle Otalammelle, jossa hän eli loppuelämänsä.
– Hän oli hyväsydäminen ja hyvä mies kaikella tavalla, Kukkaro sanoo.