Historian ja äidinkielen lehtori Aarne Heikki Karvonen kuoli Vihdissä 89-vuotiaana 3. helmikuuta 2022. Hän oli syntynyt Helsingissä 27. helmikuuta 1933.
Turvallisen lapsuudenkodin elämää Helsingin Töölössä varjosti talvisodan syttyminen, kun Heikki Karvonen oli kuusivuotias. Helsingin suurpommituksessa sodan ensimmäisenä päivänä perhe hälytettiin Sibeliuksen puiston sirpalesuojaan, jonka yllä pommikoneet lensivät. Mieltä järkyttänyt kokemus palasi Heikin mieleen elämän käännekohdissa, vielä viimeisinä viikkoina ennen kuolemaa.
Lapsuus Topeliuksenkadulla tarjosi virkamiesperheen esikoiselle merkittävän ystäväpiirin, josta tuli elinikäinen. Koulu käytiin yhdessä Helsingin Reaalilyseossa eli Ressussa, jossa syntyi kouluakin tärkeämmät yhteiset harrastukset: Helsingin lähiympäristön luonto linturetkineen, historia ja kirjallisuus sekä musiikki. Ylioppilaaksi kirjoitettiin 1953.
Lukioaikana Heikin ystäväpiiriin oli liittynyt vihtiläinen Heikki Hiidenheimo, jonka sisaren Riitan kanssa Heikki sittemmin avioitui 1961. Nuoret asettuivat seuraavana vuonna asumaan Vihdin Oravalaan, ja perheeseen syntyi kolme lasta.
Heikki Karvonen valmistui Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisestä osastosta 1962 pääaineinaan yleinen historia ja kotimainen kirjallisuus sekä myöhemmin suomen kielen tutkimus. Hän toimi ensin Kustannusyhtiö Tammessa kaunokirjallisuuden kääntäjänä. Auskultoiduttuaan Helsingin normaalilyseoissa hän sai historian ja äidinkielen opettajan paikan Pornaisten kokeiluperuskoulusta.
Syksyllä 1969 Heikin perhe muutti pysyvästi Vihtiin ja Heikki sai historian opettajan viran ensin Vihdin yhteiskoulusta, sittemmin kunnallisesta keskikoulusta ja peruskoulun yläasteelta. Hän toimi apulaisrehtorina työuransa viimeiset kymmenen vuotta.
Vihdissä Heikki Karvonen osallistui historian asiantuntijana ja toimikuntien jäsenenä paikallishistorioitten valmisteluun.
Heikki Karvonen seurasi kiinnostuneena historian kirjoituksen moninaisia vaiheita viimeisiin vuosiinsa saakka. Kotona luettiin 60 avioliittovuoden aikana ääneen vuorotellen kaunokirjallisuutta ja historiankirjoja. Egon Fridellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria I – III” oli ensimmäinen lukuelämys.
Heikki Karvosen päiväkirjoissa vuosikymmenien ajalta on mainittu jokainen ääneen luettu kirja. Musiikin harrastus oli alkanut lukion ystäväpiirissä ensin omasta soittimesta pianosta, sitten jazzista ja päätyi pian klassiseen musiikkiin. Helsingin kaupunginorkesteri järjesti lauantaisin koululaiskonsertteja Konservatoriossa. Ohjelma oli lyhennetty orkesterin perjantaikonsertista.
Vähitellen siirryttiin orkesterin halpoihin opiskelijalippuihin ja myöhemmin kausilippulaisiksi.
Musiikin kokemisessa olivat alusta pitäen ratkaisevia Franz Schubert ja J.S. Bach. Näitä Heikki sai kuulla vielä viimeisinä päivinään ennen kuolemaa.
Kiintymys Vihtiin, sen historiaan ja luontoon, lienee saanut syvyyttä Heikin sukutaustasta, josta löytyy Heikin esi-isiä, muun muassa Vihdin kirkkoherra virsirunoilija Bengt Jacob Ignatius. Tämä ”Halullisten sieluin hengellisten laulujen” julkaisija oli huolissaan lasten koulutuksesta ja oppimateriaalista kuten Heikki 200 vuotta hänen jälkeensä.
Vihdissä Heikki Karvonen osallistui historian asiantuntijana ja toimikuntien jäsenenä paikallishistorioitten valmisteluun. Hän oli puheenjohtajana sekä artikkelinkirjoittaja Vihdin seurakunnan 500-vuotisjuhlakirjassa 2004–2006. Samoihin aikoihin valmistui Vihdin veteraanimatrikkeli ”Vihtiläiset isänmaan puolesta 1939–1945”.
Eläkevuodet avarsivat Heikki Karvosen elämään uusia näköaloja. Pohjois-Karjalan vaaramaisemat, Pielisjärven rannattomat ulapat ja mökki kansallispuiston vierestä Laitosaaresta kutsuivat koko hänen perhettään kesäisin kokeilemaan yksinkertaista elämää ilman mitään mukavuuksia.
Avartumista merkitsi myös mahdollisuus perehtyä yhä syvemmin rakkaisiin harrastuksiin musiikkiin ja kuvataiteisiin. Anitra Lucanderin elämäntyönäyttely taidemuseo Emmassa yllytti Heikin kokeilemaan kollaasien tekemistä, ja hän piti myös näyttelyn Vihdissä.
Heikki Karvonen oli avarakatseinen, oppilaidensa mielellään muistelema opettaja. Hän oli erinomainen tarinoitten kertoja, hauska puheiden pitäjä, myös yllättävä paradoksien oivaltaja.
Hänen verraton huumorintajunsa säilyi loppuun saakka, vaikka vaikean sairauden äkillinen paheneminen yritti sitä murtaa. Heikki oli perhe- ja ystäväpiirissään keskeinen, rakastettu läheinen.
Kirjoittajat ovat Heikki Karvosen puoliso ja lapset.