Minä lapsena -juttusarjassa tutut vihtiläiset muistelevat lapsuuttaan.
Synnyin Nummelassa 12.7.1996, eli juuri 26-vuotta sitten, perheeni esikoiseksi. Perheeseeni kuului kolme vuotta myöhemmin syntynyt pikku-siskoni, äitini ja isäni. Meillä oli myös musta labradorinnoutaja nimeltään Piki.
Olen koko elämäni asunut Nummelassa ja täällä myös käynyt koulut. Ala-asteen kaksi ensimmäistä vuotta vietin Nummelan ala-asteella, josta sitten siirryin Kuoppikselle. Siellä opiskelin kolmosluokasta yhdeksänteen. Peruskoulun jälkeen vuonna 2012 lähdin opiskelemaan Nummelan Luksiaan talonrakennusta ja kolme vuotta myöhemmin valmistuin talonrakentajaksi.
Lapsuuteni ensimmäisiä vuosia varjostivat kuulosairauden lisäksi puhumisen vaikeus. Oli ennustettu, etten puhehäiriön vuoksi tulisi välttämättä ikinä oppimaan puhumaan ja minulle oli jo opetettu viittomakieltä. Kuitenkin kuusivuotiaana – vuosien puheterapian jälkeen – puhe rupesikin aivan yhtäkkiä sujumaan.
Koulu-ikään asti olin puheviastani huolimatta sosiaalinen ja kova menemään. Ystävystyin helposti uusien ihmisten kanssa ja vanhempani saivat välillä vahtia silmät tarkkana etten tee mitään hölmöyksiä. Ala-asteelle siirtyessä muutuin kuitenkin verrattain ujoksi ja olinkin teini-ikäiseksi asti hiljainen ja vähän syrjään vetäytyvä rauhallinen kaveri.
Koulunkäynti oli lähes koko peruskoulun ajan haastavaa ja arvosanani olivat aina hyvin keskinkertaisia, läksyjä en oikein olisi malttanut tehdä. Ainut kouluaine josta todella voin sanoa pitäneeni oli historia, jota luin vapaa-ajallanikin huomattavat määrät. Lukuvuoden alun kohokohtia olikin aina uusi historiankirja, jonka luin lähes samantien kannesta kanteen.
Sain hyvin nuorella iällä oman tietokoneen puheterapiaan liittyviä harjoituksia varten. Tietokone ja sen pelit veivät siten minut jo nuorena mennessään ja nuoruuteni kuluikin pitkälti tietokoneen ja pelikonsolien äärellä.
Edelleen löydän itseni välillä pelaamasta videopelejä. Nettipelien kautta olen myös tutustunut moniin nykyisiin ystäviini.
Perheeni teki lähes jokavuosi matkan Ahvenanmaalle isäni kalastusharrastuksen takia. Muistan, miten joka vuosi odotin yhtä innolla syksyistä viikon matkaa Föglööhön ja myös sen miten haikein mielin sieltä joutui aina lopulta palaamaan.
Saaristolautat, merimaisema ja Ahvenanmaan punertava asfaltti edustivat ihan toisenlaista maailmaa Vihtiin verrattuna. Vaikken muuten lapsena ehkä luonnosta osannut välittää, niin Ahvenanmaan karuilla rantakallioilla merta ja sen lintuja katsellessa ja kuunnellessa pystyi kyllä tuntemaan mielenrauhaa. Ja vielä tänäkin päivänä pystyy ja siksi sinne niin usein tulee yhä palattua.
Voin kiitollisena todeta, että minulla on runsaasti lämpimiä muistoja niin perheeni kuin ystävienikin kanssa vietetystä ajasta. Sain kasvaa turvallisessa ja huolehtivassa ympäristössä ja koko elämän Nummelassa viettäneenä on tähän paikkaan muodostunut aikamoinen tunneside.
Laadukas puheterapia ja terveydenhoito mahdollistivat minulle lopulta normaalin elämän ja niistä olen kiitollinen.