Minä lapsena -juttusarjassa tutut vihtiläiset muistelevat lapsuuttaan.
Synnyin 40 vuotta sitten juhannuksena Jorvin sairaalassa vanhempieni esikoiseksi. Tästä kolmen vuoden päästä perheeseen syntyi vielä pikkusiskoni.
Naapurustossa asuivat isovanhempani ja tien toisella puolella serkut. Ajattelen, että ydinperheen lisäksi minua on onnekseni ympäröinyt muidenkin välittävien ihmisten kupla.
Alakoulua kävin Kuoppanummen ala-asteella, joka siihen aikaan tuntui pienen lapsen silmissä isolta, mutta turvalliselta. Koulun aluetta olin ihaillen katsellut jo viereisen päiväkodin pihalta ja muistan, miten isoksi itseni tunsin, kun vihdoin pääsin aidan toiselle puolelle.
Yläkouluun siirryin Nummelan yläasteelle, josta on myös jäänyt hyvät muistot. Viihdyin koulussa ja kouluajoilta on onnekseni jäänyt myös hyviä ystäviä elämääni.
Lapsena olin melko rauhallinen ja hieman ujokin. Samassa pihapiirissä asui kavereita, joiden kanssa vietimme aikaa leikkien ja ulkoillen, ja joiden lankapuhelinnumerot pystyisin yhä luettelemaan ulkomuistista.
Pappani jaksoi rakentaa meille lumesta mäkiä, joita laskimme suksilla, ja tehdä puusta isoja leikkihevosia. Meillä kotona onneksi leikit saivat näkyä ja välillä mm. barbie-leikit taisivatkin ylettää kodin jokaiseen nurkkaan.
Pesäpalloa pelasimme usein, tai vähintään kopittelimme pihapiirissä. Perheen kanssa myös käytiin katsomassa paljon pesäpallo-otteluita. Muistan kerrankin miten lähdimme hetkeksi isoista juhlista juhlavaatteissa katsomaan, miten jokin tärkeä ottelu eteni, ja sitten kiireessä takaisin juhliin. Itse lajin lisäksi siinä oli tärkeää, että se oli "meidän juttu". Yhdisti paljon ihmisiä saman asian äärelle ja toi kuuluvuuden tunnetta.
Siinä missä siskoni hoivasi kaikkia eläimiä kastemadoista lähtien, minä olin aina kiinnostunut hoivaamaan ihmisiä tai nukkeja. Hoidin naapurin lapsia jo nuorena ja halusin olla avuksi esimerkiksi leipomalla tai siivoamalla.
Perhepiirissä muiden huomioiminen ja auttaminen on ollut muutoinkin luontevaa ja näin paljon vapaaehtoistyön mallia esimerkiksi papaltani, joka on ollut monessa mukana. Sain mallin siitä, että jokainen ihminen on arvokas, yksin ei tarvitse kenenkään pärjätä ja että yhteiseen hyvään panostaminen antaa lopulta enemmän kuin ottaa.
Sikäli ei ole yllättävää, että elämä kuljetti työhön lasten ja nuorten pariin, tai että olen saanut olla mukana monessa vapaaehtoistoiminnassa, mm. Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja nyt Vihdin Salisusilla.