Minä lapsena -sarjassa tutut vihtiläiset muistelevat lapsuuttaan. Vuorossa Minka Heino.
Synnyin Naistenklinikalla, Helsingissä, keväällä 1976.
Lapsuuteni perheeseen kuuluivat äitini Vuokko ja isäni Esa. Olen perheen ainoa lapsi. Vietimme joulut ja kesät mummolassani
Varpaisjärvellä, jossa minulla oli ja on kolme serkkua Jani, Jaana ja Jenni. He ovat minulle hyvin läheisiä, kuin sisaruksia.
Asuimme Helsingin Lauttasaaressa, jossa kävin Pajalahden ja Myllykallion ala-asteen kouluja. Yläasteella olin Lauttasaaren yhteiskoulussa.
Lapsena olin kiinnostunut monista asioista ja harrastin paljon, kuten satujumppaa, kuvista, musiikkia ja partiota. Lopulta urheilu vei voiton ja pääsin maajoukkuevalmennettaviin niin voimistelussa kuin yleisurheilussakin. Voisi siis kai sanoa, että olin aika määrätietoinen ja tavoitteellinenkin lapsi.
Olin myös sosiaalinen, ja minulla oli useampi läheinen ystävä. Se johtunee siitä, ettei minulla ole sisaruksia: oli oltava sosiaalinen ettei jää yksin. Olen aina ollut puhelias, jo lapsena.
Rakastin haasteita jo lapsena, ja siksi kai urheilu veti puoleensa. Itsensä kehittäminen, uusien asioiden löytäminen ja ihmettely olivat myös tärkeitä asioita elämässäni. Tähän seikkailuun Lauttasaaren kirjasto tarjosi oivat puitteet, ja olinkin vakioasiakas kirjakorini kanssa. Tämä asia ei ole ajan saatossa muuttunut!
Pidin myös opettamisesta. Minulla oli tapana leikkiä koulua kavereiden kanssa, ja hienoa oli, kun sain teettää heillä sanakokeita tai saneluita. Taululle kirjoittaminen oli parasta, ja esikoulun aloitusta odotin innolla, sillä siellä oli kirjoituskone. Se oli sellainen vanha kone, johon rullattiin paperi. Jokaisesta kirjaimesta kuului ääni, kun se läiskähti iloisesti paperille lukemaan harjoittelevan käsissä.
Kaikki eläimet ovat olleet minulle jo pienestä lapsesta saakka merkittäviä tai merkityksellisiä. Minulla oli kissa nimeltä Misu-Fatima ja pieni perhoskoira nimeltä Minni, jotka täyttivät arjen rapsutteluja kaivaten.
Varhaislapsuudessani olin useampaan otteeseen lastensairaalassa hoidossa. Siihen aikaan vanhemmat eivät saaneet kuin vierailla sairaalassa, ja olimme siellä muiden lasten kanssa keskenämme. Minulla oli tapana keksiä tarinoita, joita sitten kerroin muille lapsille. Hoitajat antoivat minun istua pöydän päässä ja niin minä kertoilin tarinoita päästäni muille lapsille. Minua nimitettiin hoitajien keskuudessa ”satutädiksi”. Olin noin neljän tai viiden vanha.
Näin muisteltuna elämä vaikuttaa palapeliltä. Jotkut osat löytävät heti paikkansa ja toiset vaativat pitkääkin etsintää. Jotkut palat ovat hukassa ja toiset jopa rikkinäisiä tai mustia. Mutta silti niistä on syntynyt minun näköiseni elämänpalapeli – kuva, jota en vaihtaisi.