"Kaikki on mennyt niin itsekkääksi. Kädet ovat kiinni kännykässä, kun niillä voisi auttaa, silittää, tukea..."
Olen ikäihminen, en missään tapauksessa vanhus, sanoo Vihdin vanhusneuvoston puheenjohtaja, vesikansalainen Anna-Leena Brännare, 80.
– Ikäihminen voi olla hyvässä kunnossa. Vanhus-sanaan liittyi itselläni jo lapsuudessa kumarainen hahmo, joka ei pysty sanomaan mitään. Seniori taas on lainasana; miksi käyttää sitä, kun on hyviä ilmauksia suomen kielellä.
Annis Brännarella riittää virtaa. Hän ui joka aamu ympäri vuoden omassa ulkouima-altaassaan, syö hunajaa, tuoreita marjoja ja kaksi kananmunaa päivässä.
Hän on yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen ihminen ja monessa mukana – erityisesti vanhustyön hän kokee sydämenasiakseen.
Mikä on aktiivisuutesi salaisuus?
– Positiivinen ajattelutapa. Pyrin näkemään kaikessa aina jotain hyvää. Koskaan ei saa luovuttaa. Pitää uskoa parempaan, se on aina tulossa.
– On oltava avoimin silmin, sisäänpäinkääntyneisyys on pahinta. En suostu olemaan sellainen, joka ei osaa ajatella ja jota ei kuunnella. Korvien väli on pidettävä kunnossa. Luen paljon, seuraan aikaani.
– Olen kiitollinen elämästä ja terveydestä! On ollut mutkiakin matkassa, mutta päällimmäisenä on kiitollisuus. Haluan antaa jotakin, koska olen saanut niin paljon. Siksi olen vanhustyöhön ryhtynytkin.
On hirveämpää kuolla ikävään kuin koronaan.
– On oltava nöyrä maailmalle ja pidettävä arvossa heitä, joilla on kokemusta ja ikää. Uskallettava lähestyä ikäihmistä, kysyttävä mitä sinulle kuuluu. Kaikki on mennyt niin itsekkääksi. Kädet ovat kiinni kännykässä, kun niillä voisi auttaa, silittää, tukea...
Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin alkoi, kun Brännare meni opettajakorkeakouluun.
– Tajusin lähteväni sellaiseen vastuutehtävään, että on tiedettävä miten kodeissa ja yhteiskunnassa menee. Se kaikki tulee opettajan syliin lasten kautta. Ope on se, joka on lasten kanssa kuusi tuntia päivässä, se joka tekee hyvää tai pahaa.
Brännare rakastaa lapsia yli kaiken. Hän tietää, että lasten pahoinvointi on fakta.
– Mitä vaikeampi lapsi, sitä suurempi ja ihanampi haaste! En anna periksi. Minun luokastani ei ole heitetty eikä heitetä ketään pois. Työ antaa ja sitä jaksaa tehdä, kun lapsi sanoo "olet ihana, tykkään susta". Silloin tietää olevansa juuri tätä varten.
Brännare teki pitkään sijaisuuksia espoolaisessa Jousenkaaren koulussa eläkkeelle jäätyään. Opetustöissä hän oli viimeksi Nummelan Luksiassa, jossa opetti nuorille englantia kolmisen vuotta. Kysyntää on edelleen: häntä on pyydetty sijaisopettajaksi nummelalaiseen kouluun.
– Kiusaus on kova, mutta katsotaan nyt. Omat lapseni sanovat, että "et äiti kyllä enää mene".
Brännare on huolissaan nykykoulusta, oppilaista ja opettajistakin.
– Lapsi tarvitsee muutakin kuin digitaalisen maailman. Sen että ope ottaa kädestä kiinni ja sanoo: tule tänne niin ope näyttää, tule taululle. Mutta kun luokassa on 20 lasta ja aikaa 45 minuuttia, on helppo sanoa että otetaanpa läppäristä sivu 6.
– On menty männikköön! Pisa-tuloksissa oltiin kärjessä, nyt hännillä. Matematiikka on heikkoa, eivätkä 17-vuotiaat osaa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Ei voida syyttää koronaetäkoulua ja Ukrainan sotaa. Tämä taantuminen alkoi jo paljon aikaisemmin.
Hoivakodeissa ja palvelutaloissa Brännare on käynyt auttamassa. Nummelan Kaarikeskuksessa hän on pitänyt Viisasten kerhon nimellä keskustelu- ja seurustelukerhoa. Vihdin Vanhusten Tuen puheenjohtajana hän on harmissaan, että yhdistyksen pyörittämä Kaariklubi ei vieläkään voi toimia Kaarikeskuksen takkahuoneessa. Koronatauon jälkeen kirkonkylän Siiriläklubi sen sijaan toimii, nyt uudelleen avatussa seurakuntatalossa.
– Palvelutaloissa ja hoivakodeissa ei voi koko ajan olla eristys päällä. Yksinäisyys tappaa, se on pahin asia! On hirveämpää kuolla ikävään kuin koronaan. Lisäksi ikäihmisillä on nyt sodan pelko ja turvattomuuden tunne. Täytyy voida elää pelotta muiden ihmisten ja ystävien seurassa ne vähäiset vuodet, joita on.
Naimisissa ollessaan Annis Brännare oli paitsi opettaja, myös hevostilan emäntä Vihdin ja Lohjan rajamailla. Lisäksi hän oli päätoimittajana vihtiläisen Karprint Oy:n Hevosmaailma-lehdessä. Ystävyyssuhteita syntyi hevosihmisiin Vesikansaan, jonne oli luontevaa rakentaa oma pyöröhirsitalo.
– Muutin Vesikansaan vuonna 2000 ja viihdyn hyvin. Asun yksin mutta en ole yksinäinen. Ystäviä käy täällä ja mökillä Karjalohjan Enäjärvellä.
– Hoidan itse hommat talossa ja tontilla; lumitöissäkin pärjään. Paitsi kun tulee 40 senttiä kerralla kuten nyt, ystävällinen naapuri käy koneella auraamassa "ohi mennessään", kuten hän sanoo. Eikö ole maailman hienointa!
Eläinten hyvinvointi on Brännarelle tärkeää. Hän ruokkii peuroja erkkerinsä alla: 20 kilon kaurasäkki kestää viikon verran. Pihapiirin linnuille hän syöttää puhdistettuja auringonkukan siemeniä, jotka ovat nykyään hinnoissaan.
– Olen suunnattoman eläinrakas. Yhden ketun olen parantanut, hevosia kasvatin yli 20 vuotta ja saatoin maailmalle kolme schäferpentuetta. Lapset eivät anna ottaa uutta, mutta schäferit ovat minun koiriani.