Minä lapsena -sarjassa vuorossa Vihdin seurakunnan pitkäaikainen kanttori Ulla Eho-Saario.
Synnyin 1960-luvun taitteessa Helsingin maalaiskunnassa. Lapsuuden perheeseeni kuuluivat isä, äiti, isoveli ja -sisko sekä pikkuveli.
Lapsuudenkotini oli turvallinen ja lämmin. Neljän lapsen perheessä raha oli tiukalla, mutta saimme kaiken välttämättömän, mitä tarvitsimme. Vanhempamme eivät itse olleet voineet käydä koulua ja opiskella, ja siksi he halusivat tarjota meille sen mahdollisuuden. Olen vanhemmilleni tästä edelleen erittäin kiitollinen.
Olin lapsena herkkä haaveilija. Meillä oli leluja vähän, ja televisiossa ja radiossakin taisi olla vain kaksi kanavaa. Puhelimella ei saanut soittaa turhaan, ja se oli sellaisessa paikassa, että kaikki kuulivat, mitä puhuit. Silti tekemistä riitti. Kävin soittotunneilla, ratsastin, hoidin hevostani, kirjoitin, luin ja haaveilin tulevaisuudesta.
Kävin kansakoulun Leppäkorven koulussa, ja oppikouluun siirryin Tuusulan yhteiskouluun Hyrylään. Lukion suoritin samaisessa koulussa. Molemmat vanhempani olivat Tuusulasta kotoisin, ja siksi he halusivat meidät Hyrylään kouluun. Lukion jälkeen olin vuoden Helsingin Konservatoriossa opiskelemassa, ja sieltä siirryin Helsingin Sibelius-Akatemiaan, mistä valmistuin kanttoriksi.
Maatalon tyttärenä olin mukana sikalahdissa.
Pianonsoittoa opettaja opetti minulle kansakoulussa. Kun Vantaalle perustettiin musiikkiopisto, me kolme vanhinta sisarusta pyrimme sinne. Minä ainoana meistä pääsin läpi, ja kävin opistossa pianotunneilla ylioppilaaksi pääsyyn asti. Harrastus säilyi, vaikka kaveripiiri painosti lopettamaan.
Kohtalokseni muotoutui esiintyä aina perheen juhlissa. Kun hyväksyin tämän tosiasian, aloin valmistella hyvissä ajoin sopivaa ohjelmistoa soitettavaksi kulloisessakin juhlassa. Meillä oli rippijuhlia, ylioppilasjuhlia, syntymäpäiviä – ja jouluna tietenkin vanhempani halusivat, että soitan jotakin.
Luin myös paljon kirjoja ja kirjoitin erittäin mielelläni. Koulussa äidinkielen tunnit ja aineiden kirjoittaminen olivat minusta aina hauskoja. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen puntaroin valitsisinko musiikin vai kirjoittamisen, ja musiikki voitti. Tällä tiellä olen siis edelleen. Onnekseni pääsen myös kirjoittamaan työni puolesta.
Sukujemme perheet olivat suuria, ja pidimme paljon yhteyttä molempien vanhempiemme sisarusten perheisiin ja isovanhempiin. Elimme keskellä peltoja, ja kaverien luokse oli pitkä matka. Tapasimme usein serkkujamme, ja he olivat meidän parhaimmat kaverimme.
Olin sisarussarjan kolmas, ja taisin pienempänä jäädä vanhempien sisarusteni varjoon. He ovat aina olleet hyvin voimakastahtoisia, ja heidän kanssaan opin pitämään puoleni. Pikkuveljeni on minua viisi vuotta nuorempi, ja kun hän syntyi, sain hänestä hyvän kaverin. Pienenä hoidin häntä, ja myöhemmin leikimme paljon yhdessä. Tuo erityinen suhde välillämme on säilynyt vielä aikuisiälläkin. Nyt sisareni on saanut huomata, että me pikkuveljeni kanssa pyöritämme yhteisiä asioita eteenpäin!
Vanhempani olivat maanviljelijöitä: meillä oli lehmiä, kanoja, porsaita ja hevonenkin. Pidin eläinten hoitamisesta. Suurena haaveenani oli saada meille koira, ja lopulta toiveeni toteutui ja meille tuli upea bernhardilainen Hani. Hevosemme Pirma oli 1960-luvulla työkäytössä, mutta me lapset myös ratsastimme sillä. Siitä jäi minuun pysyvä ”hevosjälki”, ja niinpä 40 vuoden hevospaussin jälkeen olen palannut takaisin ratsastusharrastuksen pariin.
Maatalossa eläinten syntymä ja kuolema ovat osa arkipäivää. Lapsuuteni erikoisuus on, että olin mukana sikalahdissa, kun kesäporsaat piti lopettaa. Jonkun piti olla sekoittamassa eläimestä laskettu veri, ettei se hyydy. Vanhemmat sisarukset eivät siihen ryhtyneet, ja kun piti nopeasti ryhtyä töihin, aloin minä hämmentää veriämpäriä. Verestä tehtiin aikanaan herkullista veripalttua. Possut olivat olleet minun lemmikkejäni, olin antanut niille nimetkin ja leikkinyt niiden kanssa, mutta minulla oli ollut tiedossa, että syksyllä niistä on luovuttava. Näin toimittiin maatalon tyttären logiikalla.
Talviaikaan emme osallistuneet maatilan töihin, mutta kesäkautena olimme istuttamassa ja nostamassa perunaa, heinätöissä, ja hoidimme myös eläimiä lehmien lypsämistä myöten. Isämme oli armoitettu työnjohtaja, ja hänen johdollaan työmaalla oli aina iloinen ilmapiiri.
Olin ja olen edelleen tyytyväinen elämääni, ja kun muistelemme sisareni ja pikkuveljeni kanssa vanhempiamme, on päällimmäisenä tunteena kiitollisuus. Saimme harvinaislaatuisen lapsuuden ja vahvat juuret elämään. Toivon, että olen tuosta vahvuudesta saanut siirrettyä edes jotakin omille lapsilleni.