Nummelan Killan järjestämän 26. itsenäisyyspäivän kirjoituskilpailun voittaja oli tänä vuonna Vihdin lukion abiturientti Kaisa Kontio.
Kontio luki kirjoituksen 5.12. Vihdin lukion itsenäisyyspäivän juhlassa sekä 6.12. Itsenäisyyspäivän lipunnostossa Nummelan torilla.
Tässä Kaisa Kontion kirjoitus kokonaisuudessaan:
Suomalaisuuden perimä
Kirjoitin tänä syksynä ylioppilaskirjoituksissa ruotsin ohella historian. Erityisesti Suomen historiaa 1800- ja 1900-luvuilla käsittelevä kurssi toisaalta teki minuun vaikutuksen, ja toisaalta sai minut järkyttymään. Miten vaiheikas onkaan kotimaani historia, ja miten vähän siitä loppujen lopuksi tiesinkään! Häpeän ja ylpeyden sekainen tunne oli kummallinen, mutta motivoiva. Kirjoituksiin päntätessäni keskityinkin erityisesti juuri Suomen historiaan. Ei ollut lainkaan työlästä opiskella sitä, miten Suomi kehittyi. Se tuntui velvollisuudelta, jonka täytin mielihyvin. Oman isänmaan historiasta oppiminen oli kuitenkin oudolla tavalla erityistä: kaiken, mitä luin, olin jo tiennyt. Vaikken itse sitä tiedostanutkaan, oli kaikki se jo osa minua.
Vaikka oman isänmaan menneisyyden tunteminen on hyvin tärkeää ja se auttaa ymmärtämään paremmin nykypäivää sekä ennen meitä tulleita sukupolvia, ei suomalaisuus ole pelkästään sitä, että tietää maansa historian. Historia on meidän omamme, meidän ylpeytemme, meille sellaisenaan edeltäjiemme ojentama. Se ei kuitenkaan ole pelkkää faktatietoa, mustaa valkoisella. Suomen historia, niin nälkävuosien pula, sisällissodan verisyys sekä talvisodan kauhut ja ylpeys on kaikki kaiverrettu luihimme. Ne ovat osa meitä jo ennen kuin osaamme lukea Kekkosen myllykirjeistä tai Mainilan laukauksista. Kaikki, mitä isovanhempamme ja heidän isovanhempansa oppivat ja kokivat vaikuttavat meihin, siihen, miten me koemme asioita ja miten me näemme yllämme kaareutuvan sinitaivaan. Se näkyy joskus myös suhtautumisessamme tapahtumiin, jotka liippaavat jollain tavalla läheltä Suomen historiaa.
Käytännönläheinen äitini ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut historiasta tai maailmanpolitiikasta. Kuitenkin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, hän oli kuin liimattu uutisten ääreen. Hän elää sotaa hengessä ukrainalaisten kanssa ja toivoo Ukrainan voittavan sodan mahdollisimman nopeasti. Kaikki tämä välittäminen juontuu sodan uhrien ymmärtämisestä, jonka äiti suomalaisena peri sotavuosista kärsineiltä. Äitini isoisä ja tämän veli kaatuivat sodassa. Äidin sodasta vaikeneva isä vihasi sitä, ja äitini peri tiedostamattaan katkeruuden sotaa kohtaan. Olemme suomalaisina perineet sitkeyden kovia aikoja eläneiltä sekä vihan sodaksi kutsuttua julmuutta kohtaan. Tämä perimä on itse asiassa suuri vahvuus. Mikään ei estä uutta sotaa sellaisella voimalla kuin vanhan kärsimyksen ytimissään muistava, sen aiheuttajaa inhoava kansa.
Tämä juuri esimerkiksi sodan inhona näkyvä perimä vaikuttaa meissä kuitenkin eri tavoin. Minä, suomalainen nuori, elän suurten muutosten myllerryksessä samalla omaa identiteettiäni etsien. Äidilläni suomalaisuuden perimä näkyy solidaarisuutena kansaa kohtaan, joka kokee saman, mitä Suomemme koki 80 vuotta sitten. Minussa perimä näkyy kiihkeänä tarpeena säilyttää: kauhuissani seuraan, miten englannin kieli luikertelee suomen virkerakenteisiin, miten suomalaiset perinteet työnnetään sivuun amerikkalaisen kulutushuuman tieltä ja kuinka luonnon arvostaminen jää toiseksi taloudellisten voittojen tavoittelulle. Se ei ole minun Suomeani. Ehkä globalisoituvassa maailmassa, jossa kulttuurien rajat haurastuvat, jää tämä huoli meidän osaksemme perimästä. Aiemmin suomalaisuuden perimä oli sitkeyttä ja aikaisemmin koetun kärsimyksen tuntemista. Meille nuorille se on myös pelkoa kaiken sen menettämisestä. Kun Finlandia kajahtaa Vihdin kirkon urkuparvelta, tunnen ylpeyttä, mutta myös epävarmuutta. Emmehän koskaan päästä tästä irti?
Suurin osa meistä ei koskaan saanut tilaisuutta kuulla tarinoita sodan kokeneilta isoisien isiltä. Meillä ei ole samanlaista kosketuspintaa menneisiin aikoihin, ja siksi opimmekin historiaamme usein vain kirjojen sivuilta. Vaikka perimätieto ja yksilölliset kokemukset eivät enää tavoita meitä nykyajan nuoria samalla lailla kuin aikaisemmin, tunnemme niiden voiman tapahtumista oppiessamme. Kaikki ne kokemukset ovat osa myös meitä nuoria. Voi olla, että pelkoni Suomen menettämisestä sellaisena kuin sen opin tuntemaan, johtuu ristiriitaisesta suhteestani historiaan. Tunnen ja ymmärrän, mutta en koskaan saa sanoitettua sitä syvää tunnetta enkä vahvistusta sille, ymmärränkö oikein. Me nuoret olemme vain historian vastaanottajia, emmekä saa vastavuoroista kokemusta: kysymyksiimme siitä, miltä nuo tapahtumat tuntuivat, ei vastata. Eihän lähes kukaan enää tiedä.
Mitä vilkkaammin vuodet vierivät, sitä kauemmaksi Suomen historiaa eniten määrittävästä ajasta kuljemme. Vaikka historiaahan on kaikki; Suomen ensimmäisen naispresidentin valinta vuonna 2000 on yhtälailla historiaa kuin talvisodan puhkeaminen vuonna 1939. Silti muun muassa itsenäisyysjulistus, talvisota ja olympiavuosi 1952 tuntuvat niiltä tapahtumilta, joiden vaikutus löysi tiensä suomalaisuuden henkiseen perimään. Ne tapahtumat jäävät hamaan menneisyyteen, ja pelko niiden kaltaisen suomalaisuuden häviämisestä kuristaa kurkkua. Mutta ehkä juuri se pelko saa meidät puristamaan tiukemmin kiinni metsistämme, kielestämme ja perinteistämme. Sisulla, joka on kaiverrettu perimäämme.