Opettaja, lotta Liisa Annikki Niemelä (o.s. Siukola) kuoli itsenäisyyspäivänä 98-vuotiaana Karkkilan terveyskeskuksen sairaalassa. Hän oli syntynyt 10.11.1924 Lopella.
Liisa Niemelä teki työuransa Vihdissä, ensin Irjalan koulussa ja myöhemmin kirkonkylässä Niuhalan koulussa. Niinpä hän oli monille vihtiläisille lapsille tärkeä ensimmäisten kouluvuosien opettaja. Hän oli lämmin ja sopivan äidillinen ja siitä seurasi, että välitunneilla aina jonkun pieni käsi oli opettajan kädessä. Kuitenkin oikeassa kohdassa rohkaiseminen ja määrätietoinen ohjaus tuleville opinpoluille olivat seikkoja, jotka ovat jääneet oppilaiden ja perheiden mieleen.
Liisa Niemelä, hämäläistyttö, lähti opiskelemaan opettajaksi Karjalaan, Sortavalan seminaariin. Sota kuitenkin varjosti jo heti opiskeluvuosia. Liisa Niemelä oli jo Lopella 17-vuotiaana liittynyt lottajärjestöön. Niinpä olikin luontevaa ryhtyä myös Sortavalan seminaarin lottaosastossa auttamaan kotirintaman töissä.
Seminaarin opiskelijat tekivät lottatöitä iltaisin, viikonloppuisin ja osin kesälomalla Sortavalan sotasairaalassa. Nuorten opiskelijatyttöjen tehtävät sairaalassa olivat kahdenlaiset: pitää yhteyttä haavoittuneiden ja heidän kotiensa välillä sekä sideharsojen pesu, silitys ja rullaaminen.
Yhteydenpito koteihin tarkoitti kirjeiden lukemista ja kirjoittamista erityisesti sellaisten haavoittuneiden puolesta, jotka olivat menettäneet näkökykynsä. Yleensä kotiväkien kirjeisiin pyydettiin kirjoittamaan jotakin myönteistä, ettei kotona liikaa huolestuttaisi. Eräs haavoittunut pyysi, että saako hän pitää kiinni vasemmasta kädestä, kun Liisa Niemelän oikea käsi kirjoitti kirjettä sanelun mukaan. Tuntui siltä kuin itse kirjoittaisi.
Syksyllä -44 Sortavalan seminaari jouduttiin siirtämään pois sodan jaloista. Liisa Niemelä palasi Sortavalasta kotitilalleen Lopelle, jossa vastassa oli suuri suru. Yksi veli oli menetetty kaatuneena ja toinenkin veli oli pahasti haavoittunut. Seminaariopinnot jatkuivat sitten sodan jälkeen Raahessa, josta Liisa Niemelä valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1947. Raahessa hän tunsi olevansa evakko, Karjala oli jäänyt pysyvästi hämäläistytön sydämeen.
Valmistuttuaan Niemelän ensimmäinen opettajanpaikka oli Vihdissä Irjalan koululla. Siellä hän opetti monia Heinjoelta Vihtiin perheidensä kanssa muuttaneita karjalaislapsia. Irjalan koulun yläkerrassa oli myös ensimmäinen oma kortteeri. Eikä kauaa kestänyt, kun Karjalasta Vihtiin tullut Pentti Niemelä osui sopivasti kohdalle, kun nuoren opettajan pyörästä olivat kettingit luiskahtaneet päältä pois. Apu kelpasi ja jonkin ajan kuluttua vastavalmistunutta opettajaa vietiinkin jo emännäksi Niemelän tilalle Pääkslahteen. Perheeseen syntyi kaksi poikaa ja maatalon emännän työt keskeyttivät vuosiksi myös opettamisen. Mutta poikien kasvettua oli aika lähteä taas kouluun ja viimeiset työvuotensa Liisa Niemelä teki Niuhalan koulussa Vihdin kirkonkylässä. Sieltä hän jäi eläkkeelle vuonna 1987.
Jäätyään leskeksi Liisa Niemelä muutti talvikuukausiksi Helsinkiin. Siellä alkoivat aktiiviset vuodet mummina kahdelle tytölle ja pikkumummina seuraavalle sukupolvelle. Kesäkuukaudet hän vietti tiiviisti kotitilallaan Pääkslahdessa. Joitakin vuosia sitten asuinpaikaksi tuli Nummelan Katajakoti ja siellä oma viihtyisä asunto.
Rankat sotavuodet jättivät jälkensä kaikkiin silloin eläneisiin, myös Niemelään. Ne ilmenivat suurena isänmaan rakkautena ja rauhan arvostamisena. Ja siinä, kuinka onnellinen sai olla, kun oli lämmin koti ja hoito, kun sitä tarvitsi. Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet pandemian ja Ukrainan sodan vuoksi Suomessakin vaikeita, jaksoi Niemelä muistuttaa meitä nuorempiaan siitä, että näitä aikoja ei voi kuitenkaan verrata sotavuosiin. Silloin oli todella vaikeata.
Niemelä seurasi maailman menoa aivan viimeiseen asti. Helsingin Sanomat ja vihtiläiset lehdet tulivat tarkkaan luetuksi ja alleviivatuksi. Ja marginaaleissa näkyi usein kommentteja, joista piti myöhemmin puhua. Myös viime aikoina lisääntynyt nuorten huumeiden käyttö teki vanhan opettajan mielen apeaksi.
”Ei minulla tässä mitään hätää ole”, sanoi Liisa Niemelä usein. Tuollainen tyytyväisyys oleviin oloihin ja valoisa asenne ympäröivään elämään jäävätkin pysyvästi mieleen meille kaikille Niemelän ystäville. Kunpa osaisimme ottaa siitä edes hiukkasen myös opiksemme.
Arja Qvick
Kirjoittaja on Liisa Niemelän ystävä ja yhden hänen oppilaansa äiti.